perjantai 1. syyskuuta 2017

Syyskuu


Lastenkirjahyllyssä on arvio Opossumi repussa -kirjasta. Kirja on otettu hyvin vastaan. Lapsilukijoiden palaute kouluvierailuilla käydessä saa aina työn tuntumaan mielekkäältä. Ja blogiarviot ovat kullanarvoisia, kun lastenkirjakritiikin tila on entisestään kaventunut! Kutkuttaa ihanasti taas paeta satumaailmaan, muuttaa sinne, mennä peilin läpi menneeseen, missä olen se saparopäinen tyttö farkut jalassa, fillaroin liian isolla pyörällä ylämäkeä kouluun. Koulunpihan mekkala. Oman pään sisällä kehkeytyvät tarinat.

Ruusuikkuna sulkeutuu piakkoin ja avaan syksyn aikana kotisivutyyppisen blogin, johon päivitän kirjakuulumisia. Toinen poikani, joka on hyvä tietokoneiden kanssa, saa auttaa uusien sivujen pystyttämisessä... Syksy on tässä, satoisana ja oksat pihlajanmarjoja notkuen. Se houkuttaa uuteen ja pakottaa kääntymään sisäänpäin, kuten aina, ja silti nyt jollain uudella ja herkullisella, entistä tarkemmalla tavalla. Kuuntelen illalla valojen sammuttamisen jälkeen Kristiina Wallinin ja Hannimari Heinon herkkiä Puutarhakirjeitä, mietin pimeää vuodenaikaa ja lumen alla talvehtivia kasveja.

Ohjelman kuuleminen saa ajattelemaan kasvioita, joita omatkin lapset taas keräävät koulussa. Ja niitä suuria pahvikansioita, joita selasin kauan sitten biologian laitoksen vintillä: Melica nutans. Carex elata. Kuivia, silkkisiä lehtiä, hienonhienoja lehtiruoteja, paperien saumoihin varisseita heinänsiemeniä. Pölyistä tuoksua, joka oli kaukana kasvien entisestä, muhevasta, elävästä ympäristöstä. Kokonaan toinen todellisuus.

Syyskuun lopulla ilmestyy runokirjani Saaren runot – sain juuri pöydälle sen taiton, jota tarkistan. Tiina Poutasen teos tulee kanteen. On ollut hyvä tehdä tämä runokirja Palladiumille. Liikkuvaa, maanläheistä, sellaista haluan runonkin olevan. Runot ovat syntyneet monen vuoden aikana. Kirjassa on runosarjoja, pätkän leikkaaminen tuntuu hassulta, leikkaan silti:


"Polku kaivolta ovelle on poissa,
tulen paljain jaloin riitteen ja kuuran poikki,
haen kirjeen kiven alta:
'Sano ne sanat jotka
kävelin, leivoin, letitin, pesin ja kitkin,
veisasin, pilkoin, kannoin ja itkin.
Karhea käsi yössä mun valkoista ihoa vasten.
Joka aamu armo uus, linnun silmät, äänet lasten.' "


Olen muuten kirjoittanut novelleja kolmeen tänä syksynä ilmestyvään kirjaan: Sadan vuoden uniinIloiseen itsenäisyyteen ja Suomalaisia saunanovelleja -kirjaan. Ja Parnassoon tein novellin, se tullee seuraavaan numeroon.

Talvi on kirjoittamisen.
Ytimillä ollaan.
Hei ja kuulumisiin! Voikaa hyvin & laitelkaa minulle viestejä.





keskiviikko 22. helmikuuta 2017

Varjon hälveneminen


Pieni merkintä! (Koska "johdonmukaisuus on mielikuvituksettomien viimeinen suojapaikka", Oscar Wilde sen tiesi:))

Kirjoittamisesta on kirjoitettu paljon, mutta nyt on huoneentauluna Peter Mickwitzin kirja Lyhytproosaa. Se mikä avautuu. Siinä on paljon kaikkea konkreettista, maailmasta ja eliöistä. Viistoa huolta ja naurua. Tänään se puhuu kirjoittamisesta. Koko kirja voi olla huoneentaulu, tai työpöytäkirja. Pöytäkirja: muistiinpanot ajatellusta.

Itsestä luopuminen kirjoittaessa, itsen katoaminen, sitä ajattelen.
Koska on muututtava toiseksi. Minun on muututtava siksi josta kirjoitan.

"Tulla niin keveäksi, niin valoisaksi, että muu ja toinen tulevat näkyviksi sen varjon takaa jonka itse heitämme kaiken sen ylle minkä voisimme nähdä: sen varjon hälveneminen. (---) Ilman itseään ei voi kirjoittaa, mutta kuitenkin kirjoittaminen on kaikenaikainen yritys läpäistä juuri tuo muuri: oma itse, jotta voisi kirjoittaa."

Tässä tuo teksti kokonaan, kuvassa.

Kirjasta Lyhytproosaa. Se mikä avautuu. Teos, 2016. Suomentanut Kristiina Lähde.





keskiviikko 1. helmikuuta 2017

Reunalla

Vastasin kirjailijablogeja koskevaan pitkään ja perusteelliseen kyselyyn, joka tuli sähköpostiini opinnäytetyön tekijältä. Vastauksia sorvatessa tajusin, että Ruusuikkunan on aika uinahtaa joksikin aikaa Ruususen uneen. Ehkä se on nuokahdellut jo jonkin aikaa ajanpuutteessa, ehkä värjättyjä lasiruutuja on putoillut ja lojuu sirpaleina maassa. Kivireuna rapautuu, karmit ovat ruosteessa, aukoista paistaa harmaansumuinen taivas, jota neonvalokeila pyyhkii –

Nukkukoon siis.

Toivon että palaan blogin pariin vielä. Sitten, kun romaani on valmis.

Toivon myös, että te ihanat lukijat ja kommentoijat löydätte takaisin.

Kuulumisia: olen kirjoittanut kaksi novellia ensi syksynä ilmestyviin kirjoihin. Kirjoitin myös libreton, jossa ylitetään vettä ja etsitään lintukotoa – kamariooppera esitetään Lux Musicae -festivaaleilla syksyllä [edit. tämä on siirtynyt vuodella eteenpäin – sen sijaan toinen sana-sävel -yhteistyö Sielulinnut sai ensi-iltansa]. Ja Revitään rikki se rakkaus -romaanista teimme dramaturgi Elli Salon ja Jaanan kanssa kuunnelman, sekin tullee aikanaan...

Maalis-huhtikuussa ilmestyy runokokoelma (nimi muuttuu vielä) ja toukokuussa lastenromaani Opossumi repussa. (Pääsin räppäämään!)

On luottamustehtäviä, ne kai ovat yritys kierrättää hyvää maailmassa, joka hämmentää koko ajan enemmän. Ja Einari Vuorela -runopalkinto (Suomen suurin runopalkinto, hieno satsaus Keuruun kaupungilta) jaetaan tänä vuonna. Käyn myös Runomatka-hankkeen puitteissa runon matkasaarnaajana Keski- ja Pohjois-Espoon alakouluissa. (Se on huimaa: merkityksellisiä hetkiä, välähdyksiä. Lasten kanssa syntyy syksyn ja kevään mittaan iso tukku runoja. Monet lapsista ottavat ensimmäisiä runoaskeleita kielellä, joka ei ole oma äidinkieli. Luulenpa, että kuulette noista teksteistä vielä.)

Muutakin on, olisi.

Mutta katsotaan kuinka käy, mikä tänä aikana on mahdollista.
Ei saa lakata yrittämästä. Toivomasta.

***

Eilen, tiistaina, heräsin viiden aikoihin. On tämä vaihe romaanissa.

Olen reunalla, uuden äärellä.

Kirjoitan päivän.

Myöhään illalla kävelen metsässä, joka alkaa ikkunan takaa.
Metsä on musta ja tie on jäinen harjanne. Erotatteko sen kuvasta?

Näen taskulampun valon verran eteenpäin. Ajattelen, että torstaina on kynttilänpäivä, sydäntalven viimeinen merkki, jonka jälkeen saa alkaa odottaa kevättä.

En näe tietä.
Valaisen lampulla puunjuuria ja kuusten tiuhaa seinämää, vielä täällä kasvaa kuusia, näitä tiheitä ja hiljaisia puita, sadan vuoden päästä niitä ei enää ole.






tiistai 20. joulukuuta 2016

Tiellä

Uutiset. Ja varhain aamulla ajan pitkin pimeää moottoritietä, ensin Turuntietä, sitten Kehää, olen reitillä, rekka humahtaa ohi, heilauttaa autoa. Uutiset, valokeilan verran sumua, kurvaan liittymästä sivuun, mäen päälle. Tien laidalla kohoaa rosoinen kallio, sen jälkeen alkaa metsä. Musta metsä, olen yhtä aikaa tiellä ja siellä, tästä tämä alkaa. Painan kaasua, ajan, metsä on siinä eikä katoa, olen kolossa kuusten alla, juurten jänteissä, olen märässä pimeässä kissansilmineni, pää täynnä katseita, sätkiviä kuvia, neulasia, iholle tippuvia pisaroita muuttumassa sanoiksi, olen autojen virrassa tiellä hiljaa aivan hiljaa nyt mennään sataa ja taas se katse, tumma poika joka viiltää kätensä auki, toistaa, toistaa. Ja metsä. Ja musta. Ajan kohti pimeän ja hämärän rajaa, tästä kohtaa kirjoittaminen tänään alkaa.