tiistai 20. toukokuuta 2014

Lohdullista alakuloa



Miten tämä kirja on voinut mennä minulta ohi? Pari vuotta sitten suomennettu, Atenalta ilmestynyt Melankolian huoneet on aarre – se osui sattumalta käteen, kun etsin muuta kirjaston psykologia-hyllystä. Kun olin lukenut, ostin kirjan nettiantikvariaatista; tiedän että tulen palaamaan siihen monta kertaa. Heti aion käyttää sitä opetuksessa: puhun ensi viikon lauantaina Kriittisen korkeakoulun kirjoittajaopiskelijoille aiheesta, joka sivuaa Johannissonin tutkimuksia.
Karin Johannisson on lääketieteen kulttuurihistoriaan erikoistunut professori Uppsalan yliopistosta. Hän tutkii nykyisin melankoliaksi kutsutun tunteen historiaa ja ennen kaikkea sitä, millaisia ilmenemismuotoja se on saanut eri aikoina. Näkökulma on “tunnehistoriallinen”. “Tunnetilojen historiaa tutkimalla voimme ymmärtää myös omaa aikaamme”, hän kirjoittaa, ja: “Tuntemisen rakenteet ovat tiukasti sidoksissa yhteiskuntaluokkaan ja sukupuoleen. Tunteet luovat luokkatietoisuutta siinä missä statussymbolit, valta tai pääoma.”
 Oliko melankolia siis esimerkiksi 1800-luvun lopulla keski- ja yläluokan oikeus? Työväenluokalla oli tuskin oikeutta nimittää ahdistustaan ylevästi melankoliaksi tai yliherkkyydeksi.
Vuonna 1759 Adam Smith oli kirjoittanut The Theory of Moral Sentiment -kirjassaan: “Työläisen iho, huokoset, lihakset ja hermot, aivan kuten hänen tunteensakin, ovat erilaiset kuin yläluokan miehen.” Johannisson kirjoittaa: “Palvelusväestä, joka matki tunteiden mimiikkaa ja eleitä keskenään mutta ei herrasväen edessä, joka olisi heti nähnyt heidän lävitseen, tuli nopeasti populäärikulttuurin lempiaihe, jolla on elävät haaransa myös moderneissa kansankomedioissa.
 Johannissonin kirjassa kiinnostavinta on konkretia. Hän on koko ajan kiinni käytännön esimerkeissä. Luin joitain niistä, vaikka kertomusta Max Weberin unettomuudesta, kuin jännityskertomusta.
 Johannisson väittää, että melankolia on etenkin meidän aikamme sairaus – aikaisempina vuosisatoina se on saanut toisenlaisia nimiä ja vivahteita ikävystyneisyydestä acediaan, ahdistuksesta anomiaan.
 Kirja on käsittämättömän lohdullinen. Se, mitä nykyisin helposti pidetään sairautena ja pyritään lääkitsemään ja turruttamaan pois (Ole vahva! Ole voittaja! Suorita!), on osa ihmisyyttä, ja on aina ollut, eri nimilapuilla varustettuna. Lapsi voi elää tuntematta kuolemaa ja ristiriitoja ja tiedostamatta itseään, aikuiselle se on mahdotonta.
Johannissonin kirjan valossa näyttää myös siltä, että mitä herkempi ja voimakkaammin kokeva ihminen, sitä useammin hän maksaa siitä hinnan pohjakosketuksena. Suruna, ahdistuksena, autiomaamielentiloina, joita ilman onnikaan ei ehkä tunnu onnelta.  

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Vastakaikuja