perjantai 23. toukokuuta 2014

Muistikirjoja, roinaa laatikossa - pari sanaa romaanin taustatöistä


Kustantaja järjesti tänään teemapäivän jonka ohjelma vaikutti hyvältä. Onnistuin kirjoitustöitten takia kuuntelemaan iltapäivän osuuden. Kuulin ensin paneelikeskustelun nykykirjallisuuden tilasta, josta jäi kytemään mieleen Aleksis Salusjärven yhteisöllisyyttä ja tapahtumia ja instituutioiden ulkopuolella elävää kirjallisuutta korostava puheenvuoro. Ruohonjuuressa vaikka mitä eläväistä, pitää muistaa kuunnella kasvua, ja runoklubilla ääneen luettu runo ei aina elä kansien välissä, se on hetken taidetta, teatteria. Sitten seurasi sessio, jossa Kristiina Vuori ja Jari Järvelä kertoivat taustatöiden tekemisestä.

Odotin viimeistä osuutta, koska olen itse uuden äärellä kirjoittamisen kanssa. En ole ennen kirjoittanut menneisyydestä näin, tällainen tutkiminen on omalla tavallaan uutta ja varsinkin alussa tuntui että hapuilin, haroin summanmutikassa pohjaa. Mutta koko ajan himottaa enemmän syventyä, uppoutua, penkoa, keräillä, lukea. Kirjoittamisessa on alkanut uusi vaihe. (Oudosti yksinäisyyttä hälventävä vaihe muuten, pitää miettiä miksi.)

Oli huojentavaa kuulla, että Järvelän tapaisella pitkän linjan prosaistillakaan materiaalinkeruu ei vaikuttanut viimeisen päälle systemaattiselta. Siinä oli intuitiivista löytämistä, itselle tärkeän kiinnostavan valikoimista. Lappuja laatikoissa, arkistoja komerossa...? Runsaus tuntui olennaiselta: maailma kasvaa uskottavaksi, kun kirjailija on omaksunut mahdollisimman paljon tietoa aiheen ympäriltä. Kaikki lähtee omasta, lähes pakkomielteisestä kiinnostuksesta johonkin aiheeseen.

Järvelä sanoi, että paljon materiaalin kerääminen on välttämätöntä, mutta luetusta ja kootusta tulee käytettyä romaanissa kymmenisen prosenttia.  Hän suosi samaa metodia kuin Mika Waltari, joka ensin luki kaiken käsiinsä saaman aihepiiristään, aloitti kirjoittamisen eikä enää palannut lähteisiin. Maailman oli rakennuttava kokonaan hänen päänsä sisällä.

Järvelän materiaali ei keräänny vain Kansallisarkistossa istumalla tai virallisia lähteitä tutkimalla. Nettiä hän sanoi  hiukan kaihtavansa, koska kiinnostavimpia lähteitä ovat ne, jotka eivät ole kaikkien saatavilla. Jonkun sukulaisen tai kylänmiehen vintiltä löytyneet kirjeet tai pöytälaatikkoihin unohtuneet muistikirjat – lähteet, joista kukaan muu ei tiedä.

Järvelää kuunnellessa muistin myös, miten hyvä lähde jostain aikakaudesta kirjoittaessa on ajan kaunokirjallisuus. Se välittää paljon enemmän kuin vain ajan kieltä ja puhetapaa: koko maailmankuva on riveillä ja niitten välissä.  

On lukematta Järvelän Mistä on mustat tytöt tehty, tarina Helsingin nuohoojista 1960-1980-luvuilla, sattuneesta syystä nyt kiinnostavilla vuosikymmenillä.  Luen sen ja kirjoitan jotain siitä tänne.   


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Vastakaikuja