torstai 22. toukokuuta 2014

Nyt, nyt


Omenankukkien kukkimisaika on nyt. Kesän paras kohta. Haluan pysäyttää ajan tähän toukokuun loppuun. Ajatella kaikki ne tiheät ajatukset joita kevät pöyhii ja nostattaa. Kevät on kerrostunein vuodenaika, muistoja tulee mieleen koko ajan, ja kihisen suunnitelmia. Päällekkäin ja limittäin ovat kaikki keväät, kävelen Helsingissä ja olen vapaa, keväällä ihminen on vapaa.
Tänään olin Teoston toimistolla Forum Artisin työryhmän kokouksessa, menin sinne viime aikojen työpaljoudesta ryytyneenä, heräsin muitten virrasta. Ihanat, ihanat energiaihmiset, jotka raja-aidoista piittaamatta tekevät kiinnostavia asioita sekä taiteen että tieteen alueilla! Työryhmässä suunnitellaan taiteilijoitten työhön liittyvää verkkosivua, se avataan syyskuun alussa. Siitä lisää myöhemmin, kun homma on pitemmällä...
Kokouksen jälkeen jäi tunti aikaa kävellä kaupungilla ennen kustannustoimittajan ja kuvittajan tapaamista. Väistelin vaalimainosten ojentelijoita (päätin jo ehdokkaani) ja mietin haastattelua, jonka tein äsken Kirjailija-lehteen. Kyselin muutamalta kollegalta, miten kirjoittaminen ja muut työt asettuvat toistensa lomaan.

Työtapa on kiinni temperamentista. Yksi väsyy vähästä, toinen on ahne elämälle ja tekemiselle. Yksi sanoo, että hänen päänsä ei toimi, jos on tehtävä kahta työtä samaan aikaan, toinen taas tekee viittä erilaista juttua limittäin ja lomittain. Yhden pitää olla koko ajan uupumuksen reunalla melkein maanisessa liekissä, toinen mietiskelee ja hioo yhtä yksityiskohtaa kauan. 
Mietin omia työrytmejäni myös siksi, että minua haastatellaan paraikaa SKS:n kirjailijahaastattelujen sarjaan. On ollut hyvä päästä Siru Kainulaisen haastateltavaksi nyt, kun olen käännekohdassa kirjoittamisessani. Runon ja proosan kirjoittaminen vaatii erilaisia työtapoja, myös siinä, miten paljon muuta työtä ja sosiaalisuutta kestää. 
Kukaan ei neuvo, kukaan toinen ei voi tietää mikä työtapa minulle on hyvä. 
Omenankukkien kukkimisaikaan en jaksaisi olla aina aikuinen, en jaksaisi karsia ja oksia rönsyjä kalenterista, en jaksaisi suunnitella ja aikatauluttaa ja kieltäytyä ja laskea viikkoja, haluan että joku työntää tuolin alleni ja pöydän eteeni ja sanoo: kirjoita, kirjoita nyt sitä kirjaa, se kasvaa, hyvä tulee, ja pöydälle sataa terälehtiä ja sanoja ja kirjasta tulee se joka ilmansuuntaan rönsyävä olento joka siitä on aina pitänyt tulla. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Vastakaikuja