maanantai 23. kesäkuuta 2014

"Isoäiti oli hyvin kiinnostunut."


Juhannuksen alla mentiin saareen vene täynnä kasseja ja reppuja ja pusseja ja aikuisia ja lapsia, oli hyinen kesäkuupäivä, veneen laidan yli roiskui merivettä. Nosteltiin laiturille ruokakasseja ja reppuja ja lapsia ja yksi lapsi heilahti laiturin reunan yli mereen. Hän vaan kokeili jalalla lepuuttajaa. Tai että kannattaako laiturin reuna painoa.

– Ei mitään hätää, huusin  ja ojensin kättä, poika pärski  tikkaita päin, pelastusliivit pysyivät päällä, hänet autettiin ylös, juoksutin hänet saunaan ja tein tulen, vaihtovaatteita ei ollut mukana koska oltiin vain käymässä, väänsin verkkareista ja hupparista pari litraa kylmää suolavettä varvikkoon, keitin teetä ja käärin vaarin villapuserosta hihoja, pusero oli pojan päällä mekko, hän nauroi ja  oli innoissaan, koska on samaa pikku vastoinkäymisistä sähköistyvää lajia kuin minä. Koko päivän hän oli tavallista paremmalla tuulella. 

Oli väsyttänyt rehata kaikkien kamppeitten kanssa saareen, ja kylmyys oli käynyt luihin venematkalla, mutta välikohtaus piristi. Olen ehkä parhaimmillani tällaisissa tilanteissa: kun tapahtuu jotain outoa, äkkiä, ei mitään isoa pahaa mutta pientä harmia. Kun tarvitaan hätäapua? Kun pitää toimia tosi äkkiä. Tämä oli pikku juttu, mutta sai miettimään miten eri tavalla ihmiset reagoivat äkkitilanteissa. Jotkut hätääntyvät. Jotkut suuttuvat. Jotkut muuttuvat päältäpäin katsoen jäätävän rauhallisiksi.



Illalla muistin Tove Janssonin Kesäkirjan isoäidin, joka piristyy kun pitkään jatkunut tyven tai tasainen lounaistuuli muuttuu myrskyksi. Hän on “hyvin kiinnostunut” aina, kun jotain omituista tapahtuu.

Kun Sophian isä tappelee veneessä jättimäisen, kasteluvettä sisältävän muovimakkaran kanssa, isoäiti seuraa tilannetta kiinnostuneena kalliolla. Ja kun Sophialla on jotain vinossa – veitsi ja kynä ovat pöydällä ristissä ja Sophia pelkää että se tarkoittaa isän kuolemaa, tai myrsky huuhtoo rantaan rakennetun venetsialaisen palatsin mennessään, tai kummitusmetsään kannetut eläinten pääkallot alkavat pelottaa liikaa – isoäiti tietää aina, miten toimia oikein. Hän kohoaa väsymyksestä ja tekee aina sen, mitä on tehtävä, että lapsen mieli rauhoittuu.

Kesäkirjan isoäiti on yksi viisaimmista kirjojen henkilöistä joita tiedän. (Oikeassa elämässä tiedän monia yhtä viisaita, mutta kaikista ei synny tarinaa.) Hän on vanha ja elänyt, vapaa kaikenlaisesta itsekorostuksesta, kaunistelusta. Hänellä on aina aikaa lapselle, koska hän on vanha, ja elänyt. Sophian isä tekee koko ajan töitä: pöydän ääressä, rantakalliolla, talon seinustalla. Mutta isoäidillä on aikaa. Välillä hän saattaa nukahtaa kuivalle hiekkamaalle katajien väliin ja Sophia rukoilee: “luoja-isä-lapsien, laita että jotain tapahtuu, minä ikävystyn kuoliaaksi.” Mutta sekin on isoäidin viisautta.

Kerran Sophia kiipeää korkealle reimariin. "Sophia oli ehtinyt melkein huippuun asti, kun isoäiti huomasi hänet. Isoäiti ymmärsi heti, että huutaa hän ei saanut. Täytyisi odottaa, kunnes lapsi tulisi takaisin alas. Eikä tässä hätää ollut, pienissä lapsissa on aika lailla apinaa, ne tarttuvat kiinni eivätkä putoa, kunhan niitä ei säikäytä." 

Isoäiti ei koskaan mene liian pitkälle eikä puutu asioitten luonnolliseen kulkuun jos ei ole pakko. Hän opettaa lasta olemalla se, mikä on. Näin Sophia ja isoäiti käyvät tarkastamassa naapurisaarelle kohonnutta huvilaa:

“Luodolla ei ollut venerantaa, vain korkea soravalli. Keskelle soravallia johtaja oli pistänyt ison taulun, jossa oli mustilla kirjaimilla: Yksityisalue. Maihinnousu kielletty.

Me menemme maihin, sanoi isoäiti, hän oli hyvin vihainen. Sophia näytti pelästyneeltä. Siinä on suuri ero, hänen isoäitinsä selitti. Kukaan hyvinkasvatettu ihminen ei mene maihin toisen saareen, kun se on tyhjänä. Mutta jos ne pystyttävät taulun, niin silloin mennään, sillä se on haaste.

Niin tietysti, Sophia sanoi. Hän kartutti vakavasti elämäntuntemustaan. He kiinnittivät veneensä tauluun.”

(Tove Jansson: Kesäkirja, WSOY 1972,  suom. Kristiina Kivivuori)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Vastakaikuja