sunnuntai 15. kesäkuuta 2014

“Oi onnenmaa, kerro mistä mä löydän sen…”


Vähän aivokemiasta. Viikonloppuna tuli puhetta onnellisuudesta. Tuttavani mainitsi käsitteen “reward seeking behaviour”, palkkiohakuinen toiminta. Jotkut ihmiset ovat tavoitehakuisempia kuin toiset, mutta kaikkien aivot ovat rakentuneet niin, että tavoitteen saavuttaminen vapauttaa aivoissa dopamiinia, mielihyvähormonia.

Nykyään länsimaisen ihmisen ongelma on, että työt ovat usein  suuria ja abstrakteja, tavoitteet kaukana. Ihmisaivot kun ovat kehittyneet saamaan dopamiinikiksejä sen tyyppisistä nopeista tavoitteista kuin että nälkäinen lähtee savannille ja keihästää antiloopin ruuakseen. Tavoite ja tyydytys on ollut päivittäinen tehtävä.

Mietin kuunnellessa, että kirjan kirjoittaminen on juuri tällainen liskoaivoille abstrakti, aikaavievä homma. Työ kestää kauan, palaute on niukkaa. Dopamiinisatsit – suoritus ja tyydytys – pitää siis hakea jostain pienemmistä etapeista päivittäin, viikottain.  

Jokaisen aivot ovat omanlaisensa. Palkkiohakuisuudessa on isoja eroja ihmisten välillä – onnellisuuteenkin tarvitaan erilaisia asioita. Se mikä tyydyttää yhtä, ei riitä toiselle. Mitä onni on, sitä on silti pohdittu aina, Platonista Schopenhaueriin, Tolstoista Woolfiin… tai sellaisiin viime aikojen aivotutkijoihin kuin Martin Seligman tai Daniel Kahneman. Kaikki haluavat onnea. “Mitä toivot lapsillesi? – En muuta kuin että he olisivat onnellisia!”

Luin amerikkalaista bestselleriä, Gretchen Rubinin kirjaa The Happiness Project. Kirja on ollut Amerikassa menestys, mutta minua alkoi kummasti kuristaa sitä lukiessa. Voiko onnellisuus olla projekti? Olen aina ajatellut, että se voi syntyä vain jonkin muun asian palamistuotteena. Jos itse laatisin onnellisuudesta tavoitteen – varsinkin sellaisella ohjelmallisella, listoja laativalla, perfektionistisella tavalla kuin millä Rubin siitä kirjoittaa – se pakenisi minulta lopullisesti.

Tai sitten olen vain liian suomalais-sarkastinen lukija tämäntyyppiselle kirjalle. Silti Rubinin kahdentoista numeron onnellisuuslistassa on muutama kiintoisa kohta. Yksi, jota nyt mietin, on numero kolme: “Act the way you want to feel.” Aivoja voi siis huijata toimimalla niin kuin olisi riuska ja aikaansaava, vaikkei tuntisikaan itseään sellaiseksi?

Tuntuu oudolta. Mutta toisaalta: samanlaista “aivojen huijaamista” on myös itsesäälissä tai valituksissa vellominen. Sekin on joskus kaukana todellisuudesta. Negatiivisesta kelasta tulee vain niin paljon helpommin toistuva kertosäe pään sisään. Miksi?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Vastakaikuja