sunnuntai 6. heinäkuuta 2014

Sanoja tienviittoina


Merete Mazzarella sanoo Elämä sanoiksi -kirjassa, että omaelämäkerroissa nousee usein keskeisimmäksi lapsuus. Sitä saatetaan kuvata aistillisesti ja elävästi; aikuisena korostuvat helpommin suoritukset ja saavutukset. 

Lapsena muotoutuu identiteetin perusta. Minusta toinen ihan ratkaiseva vaihe on aika parinkympin molemmin puolin, se aika jolloin muuttaa lapsuudenkodista omilleen asumaan, usein yksin. Silloin kohdatuista  ihmisistä voi tulla suunnannäyttäjiä, guruja. Se on hasardia ja hurjaa aikaa, painavaa ja terävää.

Tapasin lauantaina opiskelukavereita Jyväskylän vuosilta, ajalta, jolloin olin alle kaksikymppinen. Joitain heistä ole nähnyt yli viiteentoista vuoteen. On tullut lapsia, liittoja, eroja, töitä, elämät ovat menneet eri suuntiin, mutta kun tavattiin, oli ihmeen helppo olla yhdessä. Ehkä kymmenen vuotta sitten ei olisi vielä ollut? Muisti myllääntyi, unohtunutta pöllytettiin esiin, naurettiin vedet silmissä. Kaikkia noitten vuosien jättämiä jälkiä en muistele mielelläni, mutten pääse niistä irtikään.

Kotiin palatessa hain kirjoja työhuoneelta, vastapäinen thai-hieronta availi taas oviaan, ja kun kävelin ohi, humalainen poika sanoi Pääkonttorin terassilla: kaunis nainen. Ajattelin viikonlopun keskusteluja, mietin miten kummallista on, etten kaipaa oikein mitään. Se on kirjoittamisen syytä. Olen menossa jotain kohti, tarinan loppua, ja kaikki missä käyn, junat bussit huoltoasemat teltat, värjäytyy sen mukaan. Matkaan tarttuu porukkaa, katselen vähän aikaa, kääntelen, tutkin. Kaksimetrinen Kotiteollisuus-huppariin sonnustautunut korsto joka puristelee pulleaa naistaan. Kontio-saappaissa pitkin kuivaa mäntymetsää harppova poika, jonka tukka sojottaa hopeanvärisenä. Kuusivuotias tyttö, joka laulaa “rakastellaan missä vaan”. Annan koko ajan muotoa jollekin. Kuin penkoisin ydintä esille roinan alta.

Mazzarella kertoo kirjassaan myös kurssista, jolla on pyydetty kuvaamaan oma elämä kuudella sanalla. Joitain esimerkkejä: “Halusin maalata, sain pestä muiden pensseleitä.” Torpasta yliopistoon. Matka luokasta toiseen, menolippu.” Tai hieno: “Arkaillen, mutta uteliaana minä sen tein.”

Mitkä olisivat minun kuusi sanaani? Tässä kohtaa kuudesta sanasta voisi tulla tienviitta seuraavaan risteykseen. Siellä pitää etsiä taas uudet. Omaelämäkerrankin voi kirjoittaa monen ikäisenä, mutta vuodet valottuvat eri lailla riippuen siitä, mikä etäisyys niihin on.

(PS. Kuvassa Sorvalampi, ihanin uintipaikka. Haluan uida kesällä luonnonvesissä niin paljon kuin ehdin.)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Vastakaikuja