tiistai 22. heinäkuuta 2014

Seilasin Ithakan ohi


Matkustin saareen, näin manner-Kreikan vuorten häämöttävän sumussa ja seilasin veneellä Ithakan ohi. 

En ole juuri reissannut Välimeren seudulla, en uskonut miten epätodellista pohjoiselle pakkastalvien kasvatille on sukeltaa kirkkaasta merivedestä simpukoita ja merisiilin kuoria. Ja se Ithaka. Ehkä seuraavalla matkalla pääsen käymään siellä?

Penelopen kaksikymmentä odotuksen vuotta saarella kiinnostavat minua enemmän kuin Odysseuksen seikkailut. Mitä tapahtui? Millaista oli, kävelikö Penelope rantaan raa’assa auringonpaahteessa, joka tuntui kärventävän ihon viidessä minuutissa, auringossa joka tunki ihosoluihin rajuna, pilvettömältä taivaalta. Palmujen lehvät liikahtelivat ilmavirrassa, kuumuudesta käpristyneet heinikot soivat sirkkojen siritystä, ääni painui tietoisuuden rajamaille ja sen tajusi vasta, kun pysähtyi kuuntelemaan. Nukkuiko hän ikkuna auki sakeaan pehmeään yöhön, kuuli aaltojen rytmin rantakallioissa. Mitä unia hän näki?

*

Kun vene seilasi aallokossa merenselän yli kohti Skorpiosta, istuin hytin katolla, pidin mastosta kiinni ja ajattelin kahtakymmentä vuotta saaressa. Mieletön aika. Ajattelin, missä olin kaksikymmentä vuotta sitten: kirjoitin runoja ja valvoin öitä, elin kahdellakymmenellä markalla päivässä, olin niin vapaa kuin nuorena voi olla. Opiskelin yliopistolla ja Kriittisessä, kävin iltatöissä genetiikan laitoksella purkamassa lääkärin sanelunauhalta potilaskertomuksia, kirjoitin niitä puhtaaksi, maligni tuumori, normaalit miehen kromosomit, asuin yksin Krunikassa viileässä kivitaloyksiössä jonka ikkunoista veti talvisin pakkasilmaa sisään, raahasin kirjoja kirjastoista ja antikvariaateista. Kirjoitin ja kirjoitin, istuin luennoilla ja lukusaleissa, seisoin öisin avoimen ikkunan ääressä, matkustin kesät pitkin Eurooppaa ja tein vapaaehtoistöitä työleireillä.

Osasinko ennustaa, näinkö kahdenkymmenen vuoden päähän, kirjat ja lapset? Aavistinko missä rämmin ja lennän, kuka tulee ja kuka jää. Ja miltä näyttää kahdenkymmenen vuoden päästä? Jos vielä elän. 

*

Kun lapset pulikoivat Joonianmeressä, luin kallion varjossa Irwin D. Yalomin kirjaa Staring at the Sun. Yalom on psykoanalyytikko, joka kirjoittaa kuolemasta. Kuoleman ajatteleminen, Yalom sanoo, on kuin aurinkoon katsomista: sitä voi tehdä vain sekunnin kerrallaan. Tykkään psykoanalyyttisten tapauskertomusten lukemisesta ja Yalomin kirja on täynnä esimerkkejä potilaista. Mutta lukukokemus oli erikoisen vahva sen takia, että olin juuri ennen Yalomia lukenut Philip Rothin Dying Animalin. 

Kirjoissa on kaksi elämänasenteeltaan erilaista miestä. On Yalom, perheenisä, analyytikko ja aviomies, joka puhuu myös omasta kuolemanpelostaan, ja Rothin sitoutumista karttava päähenkilö, vanheneva professori ja televisioesiintymisten julkkikseksi tekemä David Kepesh.

Voiko enää vastakkaisempia valintoja olla kuin näillä kahdella? Kumpikin mies kasvoi sivuilla eläväksi, tajusin kumpaakin, kumpikin liikutti, koska he käänsivät sisuksensa nurin. Vielä perusteellisemmin purkautui Roth/Kepesh, joka sai puhua fiktion puvussa – Yalomia hillitsi se, että hän joutui kirjoittamaan itsestään ammattiroolissa. Mutta kumpikin teki kysymyksiä; nyt mietin Yalomin esimerkkiä Nietzschen Zarathustrasta. Jos joutuisin elämään elämääni yhä uudestaan alusta loppuun, ikuisesti, tismalleen samanlaisena, minkään muuttumatta, jokaisen hetken, ilon ja surun ja tapahtuman, pienintä hämähäkkiä myöten, olisiko se tuskallinen ajatus? 

Tämän esimerkin Yalom kuulemma usein heittää potilailleen, jotta saisi heidät pohtimaan sitä, elävätkö he niin kuin tahtovat. (Kuka voi elää "kuten tahtoo"? Elikö itsekäs, itsellinen Kepesh kuten tahtoi?) 


Vene ohitti Ithakan. Seuraavaksi haluan kirjan, jossa kerrotaan, millaisia Penelopen kaksikymmentä vuotta saarella olivat. Onkohan kukaan kirjoittanut siitä?

PS. Sain sähköpostin ystävältä: olin unohtanut tämän Atwoodin, vaikka olen joskus katsellut sitä (ja nyt luen). Kiitos! 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Vastakaikuja