perjantai 25. heinäkuuta 2014

Tanssi, kirjoita, tanssi

(Olen tänään kirjoittanut lukua, jossa muun muassa ajellaan tuhkauurnan kanssa pitkin Suomea, joten blogiin syntyi vähän palamistuotteita aiheesta…)

Isäni on syntynyt 1946. Hän muistaa isovanhempiensa hänelle kertomia asioita, isovanhemmat olivat syntyneet 1880-luvulla. Nyt isä voi puhua noista ja muista 2000-luvulla syntyneille lapsenlapsille. Yhden ihmisen jaettu muisti ja sen mukana vaikutus ulottuu yllättävän syvälle ajassa. 

Olen itse koko ajan yhä kiinnostuneempi historiasta. Ottaa päähän, että lukion historianopettaja oli sitä lajia, joka laittoi vanhat kalvot piirtoheittimelle ja käski kopioimaan tekstin vihkoon: historia pitäisi saada eläväksi nuorille.

Nyt välillä tuntuu, ettei mikään muu anna samalla lailla lohtua kuin se, että manalle menneitä ihmisiä voi ajatella, ja mittasuhteet muuttuvat, kun kauan sitten tapahtunut kihisee mielessä. Kun siitä saa kuulla ja lukea, unohtaa vähäksi aikaa oman ahtaan minänsä. Nykyhetken. 

Olen sillä lailla onnekas, että omat isovanhemmat elivät vanhoiksi ja ehtivät tallentaa muistojaan – he myös viettivät paljon aikaa meidän lastenlasten kanssa ja päästivät tutustumaan omaan persoonaansa, vaiheisiinsa, mielipiteisiinsä. Ajattelen heitä usein ja joskus on kuin välissä olisi vain ohut verho: voin kuulla tutut äänet, äänenpainot. 

*

Kun vaari (s. 1915) tunsi voimiensa heikkenevän, hän halusi kertoa minulle kaiken, mitä muisti, ja halusi, että kirjoitan kaiken ylös. Hän perusteli sitä sillä, että olen kirjailija, ja hän oli elänyt kiinnostavia aikoja. Istuin silloin kesäpäivien pitkiä tunteja kirjoittamassa vihkoon vaarin lapsuus- ja nuoruusmuistoja – ne ja nuoren aikuisuuden ajat hän muisti väkevimmin ja halusi puhua niistä eniten. 

Lapsuusmuistot maalta, Kiikasta olivat kirkkaita. Opiskeluajoista Turussa hän muisti paljon. Sodasta hän ei silloin niinkään kertonut – ehkä sotakokemuksista Konevitsan saarella oli puhuttu muutenkin tarpeeksi.


Muistoja on myös äänitetty. Mutta vihkot ovat aarteitani, niistä muistan, miten tunteita kuohuttavaa muistaminen vaarille oli. 

Joistain asioista, kuten isänsä taposta ja kaksivuotiaana isättömäksi jäämisestä, hän halusi kertoa, vaikka se oli vaikeaa. Hän katseli kuin sisään päin muistellessaan ja lauseet kehivät liikkeelle uusia. Ihan pienet yksityiskohdat olivat tärkeitä: miten vaari lähetettiin pikkupoikana hakemaan naapuritalosta maitoa, tai miten pojat luistelivat puulattialla lattiaharjat jaloissa. Tai millainen ompelurasia vaarin äidillä oli – hän elätti poikaansa ompelijana ja koulukortteeria pitämällä leskeksi jäätyään. 

Tätä kirjoittaessa olen saaressa ja vihkot kaupungissa – en voi tarkistaa yksityiskohtia ja mielikuvitus alkaa kehiä rönsyjä. Ajattelen – muistan! – että isoisoäidillä oli hieno, kaiverrettu sormustin, kun hän nuorena ompeli junassa. Sormustin kiinnitti vastapäisellä penkillä istuvan tummatukkaisen miehen huomion, nuoret alkoivat jutella ja vaihtoivat osoitteita. Mies oli loistavalla tuulella, koska hän oli matkalla risteilylle Titanicilla. Ja tämä tarina on tosi!

*

Olin tänään Inkoon kirkossa katselemassa keskiaikaisia seinä- ja kattomaalauksia ja varsinkin kirkon pohjoisseinän friisiä, kuolemantanssia. Se on Suomen ainoa säilynyt keskiaikainen kuolemantanssimaalaus: kuva, jossa yhteiskuntaluokat menettävät merkityksensä. Vaikka mikä piispa tai oppinut olisit, niin viikatemiehen matkaan joudut keikkumaan. 

Kuolemaan matkaajat näyttävät kalkkimaalauksessa tyyniltä, joskin alakuloisilta. Kuolema sen sijaan vaikuttaa olevan energinen, jopa innostunut hommastaan: ei yhtään sellainen alistunut velvollisuutensa suorittaja kuin vaikka Hugo Simbergin maalausten kuolema. 

(Täältä, yhdestä suosikkiblogistani muuten selviää myös, miten ja miksi tanssi liittyy kuolemaan danse macabre -maalauksissa! "Kuoleman ollessa ihmisten elämässä jatkuvasti ja näkyvästi läsnä ja huipentuessa usein kulkutautien, nälänhätien ja sotien kautta massamittasuhteisiin, korostui ymmärrettävästi myös halu tarttua nopeasti katoaviin elämänpäiviin, ja tähän vastasi niin konkreettisesti kuin symbolisesti tanssi, vimmattu tanssi.")

*

Kuoleman ajatteleminen saa elämään vahvemmin, se vaatii sitä, pakottaa siihen. Niinkö? Luin Philip Rothin Jokamiehen (joka kieltämättä oli paljossa samanlainen kuin The Dying Animal, mutta vailla samaa intensiteettiä). 

Kirjan vanheneva, nyt jo libidonsa ja elämänintonsa kadottanut mies – mainostoimittaja ja kuvataiteilija – miettii elämäänsä aika lannistuneena, väsyneenä. Hän katuu monia asioita, ennen muuta toisen avioliittonsa pilaamista. Hänen poikansa vihaavat häntä, ja hän itse kadehtii veljensä tasapainoa. Onneksi hellämielinen Nancy-tytär jaksaa lohduttaa isää. Kirja alkaa hautausmaalta, jossa tämän jokamiehen arkulle heitetään ei niinkään keveät mullat.

Valintojen paino on järkyttävää, ja se, että yksi valinta sulkee aina pois lukuisia muita. Tunnetaan psyykkinen häiriö, jossa ihminen menettää toimintakykynsä, koska ei pysty valitsemaan monista vaihtoehdoista. Mihin ammattiin opiskella, missä asua ja kenen kanssa, mennäkö naimisiin, hankkiako lapsia..? Miten voi luopua siitä, mikä jää valitsematta? Siinä sitten pystyy vain olemaan ja odottamaan. 

En tiedä miettikö vaari vaihtoehtoisia elämiä, sitä mikä olisi voinut olla. Ehkei, koska ajatteli, että elämä oli ollut pitkä ja täysi? Tai sitten hän ei vain puhunut lapsenlapselleen tuollaisia. Itse tiedän, että ainut, mikä minut pelastaa ahdistukselta, on kirjoittaminen. Kirjoittamalla voi tutkia muita elämiä, vähän samalla elää niitä. Se on suurin syy, miksi proosa vetää nyt puoleensa. Runossa tanssimisen (joo, se on tanssia! mutta tanssi ei ole kevyttä!) lisäksi tarvitsen tämän tarinan, se on nyt pakko kertoa.

5 kommenttia:

  1. Kirjoituksesi on kuin virkistävä tuulahdus trooppisen yön keskelle. Ja muistuttaa siitä, miten ihmisten kanssa pitää puhua, ennen kuin on liian myöhäistä. Minulla on yksi neljästä isovanhemmasta jäljellä ja olen hädin tuskin varhaiskeski-ikäinen. Osa meni turhan varhain, Ja toki omia ikätovereitakin, kuka mihinkin. Pitää uskaltaa puhua, sanoa ja kysyä. Kun vielä ehtii, oli toinen minkä ikäinen tahansa.

    Vaihtoehtoiset elämät tosiaan, edellisessä romaanissa kirjoitin useamman kauhuskenaarion siitä mitä olisi voinut olla omalla kohdalla jos. Ehkä jotain muutakin.

    VastaaPoista
  2. Kiitos! Vinkistä myös, luenkin Valkoisen valon seuraavaksi, on vielä lukematta.

    "Pitää uskaltaa puhua, sanoa ja kysyä", niin totta. Pätee muihinkin kuin sukulaisiin. Aina ajattelee, että aikaa on vielä. Kunnes se loppuu.

    Minun tapauksessani oli onni, että vaari otti itse aloitteen ja halusi kertoa ja tallentaa. Ja se, että hän eli niin pitkään. Toinen isoisä, äidinisä, kuoli kun olin 24-vuotias, enkä nuorena tajunnut kuunnella ja kysellä. Oli omia asioita pää täynnä.

    VastaaPoista
  3. Omat isovanhempani kuolivat, kun olin vielä aika ymmärtämätön. Vain yksi heistä eli pitempään, mutta ei ollut kertojatyyppiä. Sain lahjaksi miehen vanhoiksi eläneet vanhemmat, jotka kertoivat. Ensimmäinen aikuisille suunnattu historiallinen romaanini oli heidän tarinansa, osittain mieheni nauhoituksista löytynyttä tietoa, osittain itse kuulemaani. Kun selvittelin heidän aikansa historiaa, löysin valtavasti uutta tietoa maamme historiasta. Niitä en ollut kuullut koulussa, ja moni asia avautui aivan uudella tavalla.

    VastaaPoista
  4. Kaikki eivät ole kertojatyyppiä, totta, on isovanhempia jotka eivät juuri mitään menneistä puhu lapsille. Mutta joku muu voi puhua. Niin totta, että asiat avautuvat ihan eri lailla kuin historiankirjoissa, kun joku kertoo.

    VastaaPoista
  5. Isovanhempien arvon - ja joskus vanhempienkin arvon - ymmärtää liian myöhään. No joidenkin vanhempien arvo ei nouse minkään ajan kuluessa. Romaanini Ifa (2013), kuten ehkä nimestä saattaa päätellä, liikkui moniaikaisesti, osin myös isovanhempieni ajoissa, mutta koska keskustelun mahdollisuutta ei ollut (ensin kysyjä on liian nuori ja sitten vastaaja on liian vanha eli kuollut) loin heidät itse niistä palasista joita oli käytettävissä ja loput keksin itse. Ei se hassummin mennyt.

    VastaaPoista

Vastakaikuja