sunnuntai 17. elokuuta 2014

Kesä loppuu joka kerta


EMMA-klubin vuosikortilla on vapaa pääsy näyttelyihin, voin käydä katsomassa töitä niin kuin haluan: yhden, kaksi kerrallaan, pistäytyä, pyörälenkillä, tauolla, iltapäivällä. Istuin William Kentridgen videoinstallaatiossa, se oli painajaismainen, jyskyttävä, pakeneva, tänään en pystynyt katsomaan sitä loppuun, kävin moikkaamassa Mimmo Paladinon lintumies-veistosta niin kuin joka kerta, tai ehkä hän on nainen, hän on sumea ja linnut teräviä. Metsä ikkunan takana, kohiseva sali, hän seisoo siinä aina ja linnut repivät ihoa.

Ohitin Risto Suomen kirahvin ja istuin vähäksi aikaa Elina Brotheruksen veteen kahlaavan naisen eteen. Hän kahlasi mustaan veteen ja takaisin, ja sitten valonkirjomaan veteen ja takaisin, oli yö, hän melkein katosi maisemaan, pinnan alle, nousi sitten ja tuli suoraan päin minua, palasi, melkein törmäsi, ja vesi nousi silmiini, olen ollut tuossa. Olen ollut tuossa, ja tässä istuminen oli samaan aikaan vähemmän ja enemmän kuin olisin itse kävellyt uimaan pimeässä, uudestaan ja uudestaan, kenenkään näkemättä, vaikka kesä loppuu joka kerta, sitten kuivasin silmät ja nousin siitä ja fillaroin kotiin ja tuuli oli syksynkylmä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Vastakaikuja