perjantai 15. elokuuta 2014

Pelkistä, karsi ja rauhoitu, se on määräys kohtalon


Syksy alkoi samassa sumassa kuin koulut: helteet vaihtuivat syysilmaan, sade näppäili ikkunalautoja. Valvoin pari yötä kuunnellen sateen sohinaa ja hermoillen aikatauluja, omia töitä, deadlineja, lukujärjestyksiä, lasten harrastuksia, rumpuja, kanteleita, näytelmäkerhoja, partioita, jalkapalloa, sitten aloin asettua uuteen rytmiin. 

En ole organisointinero, olen taipuvainen elämään hetkessä, taipuvainen uppoutumaan, rakastan aikataulutonta aikaa, mutta arki pakottaa suunnittelemaan, ehkä se on terveellistä. Järjestän päätä tekemällä listoja. Työlistoja – ja jaksamiskeinolistoja: jälkimmäiseltä löytyvät muun muassa "pelkistä, karsi ja rauhoitu" – ynnä Löfbergs Lila -kahvi, vihreä tee ja jooga!

Jooga on ihmeellistä – kuten Wikipedia ilmoittaa, se tarkoittaa Intiassa tuhansien vuosien aikana syntyneitä ihmisen ja kaikkeuden olemusta koskevia pohdiskeluja sekä etenkin niihin liittyviä käytännön harjoituksia”. Olen ihan alussa joogan tiellä, etenen pikkuhiljaa muun keskellä luovien, ehkä oivallan jo pikkuisen siitä, millaista viisautta sen liikkeisiin sisältyy. 

Aurinkotervehdystä tehdessä tunnen miten monet pienet lihakset vartalossa venyvät, jännittyvät ja rentoutuvat,  ja miten mieli kehon kiristysten aukenemisen myötä alkaa hitaasti puhdistaa itseään. Olen aina ollut vahvasti ruumiillinen ihminen. Uskon kokonaisvaltaisuuteen, mielen ja ruumiin kytkeytymiseen toisiinsa sadoilla pikku säikeillä.   Joogatessa minuun tulee rauhaa. Se on läsnäolon rauhaa, maadoittaa tehokkaasti mediapaljoudesta väsyvää. 

Tutkimusretkistä joogan parissa lisää myöhemmin, nyt muutama sana muista jaksamiskeinoista. Uusien asioitten aloittaminen, tekeminen ja omaksuminen virkistää minua. Kuoleman työntämistä loitommas? Nautin eteenpäin menemisen tunteesta. Kesällä opiskelin kesäyliopistossa italiaa, oli muuten oudon tyydyttävää pitkästä aikaa suorittaa tentti! Hiljainen tenttisali, lyijykynät ja ruutupaperit, kuminpurua pöydällä – ihan kuin olisin nuori. Himottaa opiskella lisää. 

Virkistävien asioitten listalla on myös äänikirjojen kuunteleminen & villi lukeminen. Se tarkoittaa lukemista, joka ei “liity mihinkään”: joo, totta kai kirjailijalla ja eläjällä kaikki liittyy kaikkeen, mutta silti haluan vaalia tunnetta, että luen huvikseni, nautinnosta, umpimähkään, mielihalujen viemänä. On kuin ideatkin liikkuisivat vilkkaammin silloin. Omiin, tekeillä oleviin kirjoihin (tulossa 2015) liittyvien pinojen lisäksi olen nyt viimeisimpinä lukenut taas Sirkka Turkan runoja, ne sysäävät aina omaa kieltäni liikkeelle, ja Nabokovin Puhu, muisti -omaelämäkertaa, joka on huima yksityisten muistojen pyörre. Ajankuva Nabokovin ylimysperheen elämästä tsaarin Venäjän iltahämärissä ja sittemmin Euroopassa on persoonallisen kielen läpi säkenöivää.

Ajankuva kiinnosti myös yhdessä syksyn uutuuskirjoista, Virpi Hämeen-Anttilan Yön sydän on jäätä -dekkarissa. Nautin 1920-luvun Helsingin kuvauksesta – karttoineen kaikkineen. Vanhat kartat ovat lumoavia. Enpä ollut muistanut tai tiennyt edes sitä, että Hämeentie, jota pitkin kuljen harva se päivä, kulki tuohon aikaan nimellä Itäinen Viertotie. Mannerheimintie (aikaisemmin Turuntie) puolestaan oli 20-luvulla Läntinen Viertotie.

Toiveita syksyyn: kirjoittamista, lisää virtaa, kiitos. Kaikki muu sujuu, kun kirjoittaminen sujuu. Aikaa joogalle ja kuuntelemiselle. Ja varhaisia, harmaansumuisia syysaamuja. Villahuivi. Kahvin tuoksua. Keskusteluja. Ei kai ne niin mahdottomia toiveita ole. Jos joku jaksaa kommentoida, olisi muuten ihana kuulla teidän lukijoiden selviytymiskeinoista!

4 kommenttia:

  1. Minäkin olen taas löytänyt astangajoogan. Olen ihan ihan alussa, mutta huomaan jo miten se vaikuttaa voimauttavasti. Aion aloittaa taas myös Nia-tanssin, joka on ihanaa hulluttelua. Ja kaikista tärkeimpiä jaksemiselle ovat kävelyt, ne ovat ihan välttämättömiä minulle.

    Muuten nautin ihan pienistä jutuista, aamukahvista, villasukista, punastuvista ruusunmarjoista...ja kyllä minä kaipaan myös matkoja, ihan pienet matkat riittävät, ei tarvitse mennä kauas. Piipahdus naapurikaupunkiin piristää kummasti. Ja silloin nautin valokuvaamisesta. Kun tekee työtä kielen ja sanojen kanssa, on rentouttavaa kuvata, olla vain kuvien kanssa. Ja hei, Pinterestin selailu on rentouttavaa.

    VastaaPoista
  2. Ihania jaksamiskeinoja! Pinterestin selailu on koukuttavaa. Sinun blogiasi katsellessa olen muuten myös usein ajatellut kuvien hoitavuutta: hyvistä valokuvista tulee mieleen uusia mielikuvia, kuin unessa. Kävin äsken EMMAn näyttelyissä (joista pieni postaus tännekin) - se oli pienenpieni matka, ravisteli jotenkin.

    Jooga on ihmeellistä. Olen tajunnut sen nyt vasta, olen jotenkin kai nyt vasta valmis sille. Nia-tanssi alkoi kiinnostaa!

    VastaaPoista
  3. Minullakin kuvat tuovat voimaa. Haluaisin valokuvata enemmän, mutta huomaan, etten osaa kuvata rennosti. Kaikenlainen katsominen tekee silti hyvää. Luonnon, maisemien, kuvien, elokuvien. Musiikki myös, sellainen joka alkaa liikuttaa kehoa, sanoja en silloin kuuntele. Nyt olen alkanut tehdä metsälenkkejä, pitkiä hikikävelyitä, joissa tunnistan kehoni olemassaolon ja luonnon läheisyyden. Rukkasin ruokavaliotakin aika rankalla kädellä. Nuo muutokset ovat tuntuneet valtavan hyvältä, ovat parantaneet unta, ravintomuutokset rauhoittivat myös mieltä.

    Muuten kaipaisin arkeen ennustettavuutta ja syksyyn rauhoittumista. Häiriinnyn aika herkästi kalenterimenoista, vaikka olisivat ihan kivojakin, ja palautumiseen menee aina aikaa. Arjen rutiini ja ennustettavuus mahdollistaisi sitten pienet spontaaniudet, kuten retket ja pienet matkat, niiden ei tarvitse olla kummoisiakaan.

    Ihan totta tuo: kaikki sujuu, kun kirjoittaminen sujuu.

    VastaaPoista
  4. Katja, sukulaissieluisuutta koen. Ennustettavuudesta: olen oppinut arvostamaan sitä myös. Suunnitteleminen ei oikeastaan lukitse päiviä paikalleen, kuten aiemmin luulin, vaan just vapauttaa tilaa, kun kaikki ei kaadu kaaoksena päälle.

    VastaaPoista

Vastakaikuja