keskiviikko 27. elokuuta 2014

Tiheissä huoneissa


Kävin tiistaina Runokuun (loistava ohjelma! kunpa olisin ehtinyt useampiin tapahtumiin) runokävelyllä  Hietaniemen hautausmaalla ja Lapinlahden sairaalassa. Lapinlahden tyhjillään olevassa sairaalarakennuksessa käyminen oli unohtumatonta. Illan hämärässä vaitonaiset ja umpimieliset huoneet, säröinen peili lavuaarin yllä, seiniltä kielekkeinä lohkeileva maali, kostean hiekan haju. Tiheää hiljaisuutta.

Ikkunat puitteineen olivat kauniit ja niistä aukesi näkymä sairaalan puutarhaan, jossa kasvoi omenapuita ja marjapensaita. Villiviini rehotti ikkunan ulkopuolella ja pehmensi näköalaa ulos. Anja Snellman luki sairaalan käytävällä katkelmia Syysprinssi-romaanista, jossa vieraillaan Lapinlahdessa. 

 Lapinlahden sairaalalla on pitkä historia. Se on Euroopan vanhimpia psykiatrista hoitoa varten alun alkaen rakennettuja laitoksia ja Suomen vanhin mielisairaala. Rakennuksen on suunnitellut Carl Ludvig Engel ja se valmistui vuonna 1841. Katselin taloa ulkoapäin ja mietin, miten arkkitehti oli ottanut huomioon sen, että talossa hoidettaisiin nimenomaan mieleltään järkkyneitä. En tiedä, johtuiko talon vahva tunnelma siitä, että tiesin sen historiasta, vai siitä, että se jo alun alkaen rakennettiin mielisairaalaksi. Ehkä molemmista: talo on yhtaikaa synkkä ja sulkeutunut (tyhjillään olo lisää tätä vaikutelmaa) – ja levollinen. Siellä voisi oikeissa olosuhteissa kuvitella toipuvansa hyvin, meren ja puutarhan kainalossa. Rauhassa.
 
Rauhaa ei “houruinhuoneella” ole aina saanut. Museolehtori Sauli Seppälä kertoi, että alkuaikoina hoitomenetelmät olivat kirjavia: mielisairaus käsitettiin pitkään Jumalan rangaistukseksi ja sairaalaa pidettiin säilytyspaikkana, jossa eriasteisesti sairaita majoitettiin samoissa tiloissa.
(Edelleen hulluus muuten herättää pelkoa ja torjuntaa. Eräs runokävelylle osallistunut nainen ryntäsi ränsistyneestä huoneesta ulos ja huusi kovalla, korkealla äänellä: “Kakka haisee!” Menin huoneeseen, eikä siellä mikään haissut, korkeintaan vuosien kuluessa kertynyt tomu ja hiekka...)

Psyykenlääkkeet kehittyivät vasta 1950-luvulla, sitä ennen mielisairaaloissa oli kokeiltu jos jonkinlaisia hoitokeinoja jääkylmistä ja kuumista kylvyistä sähköhoitoon, viinakuureista lobotomiaan. 

Hyvää Hulluuden historia –ohjelmasarjaa voi näköjään edelleen kuunnella Yle Areenasta. Elävä näkökulma pitkään jaksoon suomalaisen mielisairaanhoidon historiassa on myös Ilkka Raitasuon ja Terhi Siltalan kirja Kellokosken prinsessasta, Anna Lappalaisesta, joka ei vaikuttanut kylläkään Lapinlahden sairaalassa, mutta sai muuten kokea skitsofrenian hoidon vaiheita. Olen lukenut kirjan ja nähnyt myös Prinsessasta tehdyn elokuvan. 

On asioita, jotka jäävät ihmiseen kun ne on kokenut: Kellokosken prinsessan kohtalo on minulle ollut sellainen, ja niin oli myös tiistain runokävely. Aamuyöllä kun havahduin hereille omassa sängyssä, kuuntelin miten sade hakkasi ikkunalautaa ja ajattelin sairaalan pimeitä, autioita huoneita yössä. Mitä ne ovat nähneet, mitä niille tulee vielä tapahtumaan. Toivottavasti sairaalan saneeraamiseen löytyisi varoja.  

2 kommenttia:

  1. Johanna, oletko nähnyt Janet Framesta tehtyä elokuvaa (alk. minisarja) An Angel at My Table? Suosittelen! http://en.wikipedia.org/wiki/An_Angel_at_My_Table

    VastaaPoista

Vastakaikuja