perjantai 1. elokuuta 2014

Universumi ihon alla


Firenzessä, Palazzo Pittin vieressä, on ihmeellinen näyttely, La Specola. Se on täynnä pikkutarkkoja vahamalleja eläinten ja ihmisten anatomiasta. Ihmisen vahafiguurit on valmistettu 1600-ja 1700-luvuilla muun muassa lääketieteen opetuskäyttöä varten ja ne ovat hätkähdyttäviä. Avattu naisen vatsaontelo, sen sisällä kohtu sikiöineen ja istukoineen. Rikki murrettu kallo, jossa voi nähdä silmän roikkuvan silmäkuopassaan, hermosäikeet jotka johtavat silmämunasta aivokuorelle, kallon reunalta esiin pursuavat aivot. Tiedonjanoiset tutkijat ovat purkaneet osiinsa ja rekonstruoineet ihonalaisen universumin: miehen ja naisen sukupuolielimet, suoliston, verenkiertoelimet…

Minulla on  lähes 600-sivuinen, valokuvitettu “Encyclopaedia Anatomica”, La Specolan  luettelo ihmisen anatomiaan liittyvistä  vahamalleista. Katselen sitä, mietin pintaa ja syvyyttä, näkyvää ja näkymätöntä. Mietin ihmisen haurautta, mutta ennen kaikkea mietin loputonta, hurjaa tiedonhalua. Halua porautua, työntyä, avata, eritellä, tutkia, selvittää.

*

Ajattelen aika usein, etten olisi elossa ilman nykylääketiedettä. Kun synnyin, minulla oli munuaisvika, joka olisi hoitamattomana johtanut kuolemaan. Kuumeilun ja kipeilyn ja tulehduksen takia jäin pariviikkoisena vauvana tutkimuksiin Lastenklinikalle. Vuosien varrella siitä tuli tuttu paikka. Alle kouluikäisenä vietin aika paljon aikaa sairaalassa: söin kuusivuotiaaksi asti lääkkeitä, sitten tehtiin leikkaus, jossa vika korjattiin.

Sairaalasta on paljon muistoja: muistan kivuliaita ja pelottavia tutkimuksia, muistan kivoja lämminkätisiä lastenlääkäreitä, kumman sumusilmäisen osastonhoitajan, joka tökki neulaa suoneen verikokeita ottaessaan ja valutti verta lattialle, muistan miten kädet sidottiin sängynlaitoihin sideharsoilla, miten jännittävää osastolla oli öiseen aikaan…

Muistan samassa huoneessa olleet muut lapset, pienen kiharatukkaisen pojan, jolle oli tehty  sydänleikkaus, ikäiseni tytön, jota kukaan ei käynyt koskaan katsomassa, koska vanhemmat asuivat kaukana pohjoisessa, pehmokoirat sängyssä, värityskirjat ja liidut. Muistan, että meillä oli kivaa yhdessä. Muistan turvallisuuden: aina, kun soitin sängyn vieressä olevaa kelloa, joku tuli kysymään, mikä täällä on hätänä.

*

Ikinä en ihmetellyt enkä kysynyt, miksi minulla on tällainen sairaus ja naapurin Tuulilla ei. Lapsena ottaa asiat annettuina. 

Ja kun leikkauksen jälkeen käytiin kontrolleissa, ja lääkäri ilmoitti, että nyt olen terve, vika on poissa ja sitä ei tarvitse miettiä enää ikinä – sekin oli itsestäänselvää kuusivuotiaana. Heippa sit vaan!

Vasta aikuisena ajattelin joskus hämmästyneenä ja kiitollisena: sain koko elämän lahjaksi yhteiskunnalta, jossa lapsen oli mahdollista päästä hoitoon ja saada apua. Sain sen niiltä taitavilta lääkäreiltä, jotka minua tutkivat ja operoivat. Niin, ja kaikilta heitä edeltäviltä, jotka hillittömällä uteliaisuudella tutkivat ihmisruumiin mysteerejä. 
Kuten vaikka La Specolaan vahamalleja työstäneiltä taitureilta! Encyclopaedia Anatomicani kertoo muun muassa Gaetano Giulio Zumbosta, joka 1600-luvun lopulla Firenzessä väsäili vahahahmokokoelmaansa “Vanità della Gloria Umana”.  Hän ryhtyi yhteistyöhön ranskalaisen kirurgin Guillaume Desnoues'n kanssa ja pääsi siksi näkemään tarkasti, mitä ihmisen sisuksista löytyy. Aikalaisille monet hänen töistään – ruttoon kuolleet ihmiset, synnytykseen menehtynyt nainen – olivat liian järkyttäviä, mutta onneksi säilyneitä töitä on esillä La Specolassa. Hurjia ne ovat vieläkin. Tämäkö kaikki tässä ihon alla liikkuu?

2 kommenttia:

  1. Hyvä kirjoitus! Moni lääkärihän kokeili lääkkeitä ensin itseensä, kuten tästä hienosta dokumenttisarjasta käy ilmi. Ja kun ajattelee, että n 200 vuotta sitten leikkaukset tehtiin ilman nukutusta ja kipulääkitystä (monessa maailmankolkassa tehdään edelleen).

    https://www.youtube.com/watch?v=gdFP_HzsZBA

    VastaaPoista
  2. Loputtoman kiinnostava aihepiiri tämä on. Kiitos linkistä, Laura!

    VastaaPoista

Vastakaikuja