maanantai 22. syyskuuta 2014

Petyit maailmaan ja pakenit vuorille jne.


Syksy luihin ja ytimiin, keltaisia lehtiä silmille fillaroidessa, kaiken tekemisen vuoret joilla kiipeilen. Miten tästä selviäisi ilman musiikkia. Kuuntelen tyttäreni kanteleensoittoa. Keskiviikkoiset kanteletunnit ovat ilo, koska vanhemmatkin pääsevät mukaan. Tytär teki oman laulunkin kahdelle soinnulle, aiheena mikäpä muu kuin syksy.

Muutakin kuuntelen. Alessandro Mannarinon musiikissa on kaikki se, mikä tällä hetkellä kutkuttaa: karheus, roso, kuumuus, nauru, mustalaismusiikki, Rooma, italian kieli, kansanmusiikki, runous, rentous. Tsekkailen keikka-aikatauluja ja haaveilen, että reissaan joskus keikalle Italiaan.



Asiaan: olen viime aikoina ajatellut rehellisyyttä. Vähän aikaa sitten jouduin selän takana puhumisen kohteeksi erään minulle melko tuntemattoman henkilön taholta. Tapaus on toki maailman mittakaavassa  mitätön. Minut se kuitenkin sai apeaksi pitkäksi aikaa – mutta sitten lähti pohtimisen pyörä liikkeelle, ja nyt voin nähdä ikävänä pitämässäni tempussa jo hyviäkin puolia.

Tapaus oli outo. En juurikaan tunne kyseistä henkilöä, mutta minulla oli hänestä mielikuva humaanina liberaalina. Selän takana suhmurointi kuitenkin tuntuu selkäänpuukottamiselta, siltä, että yhdelle esitetään yhtä, toiselle toista. Kurjinta on se, että minulle jäävät vain omat käsitykseni asioista, ne voivat olla väärät.

Joku kovapintaisempi ei olisi moisesta hätkähtänyt. Mutta minua se vaivasi. Selvittämättömät asiat luovat tukkeita mieleen, tukkeet haittavat kirjoittamista ja ajattelua. Olen nyt koettanut vapautuakseni, voidakseni toimia maailmassa ja luottaa ihmisiin miettiä näitä kysymyksiä itsekseni. Mitä on rehellisyys? Virheitä tekee jokainen, jopa sellaisia, jotka aiheuttavat toisille vahinkoa. Ne ovat kuitenkin eri asia kuin itsekäs ja tarkoituksellinen toisen vahingoittaminen, omaan pussiin pelaaminen.

Rehellisyydestä puhuminen on vaikeaa. Se kuulostaa helposti hurskastelulta. Kuka muka on rehellinen, osaanko itse olla? Enkö kaunistele asioita itselleni, enkö luo itsestäni ja ihmisistä itselleni sellaista kuvaa, jota tarvitsen? Kun yritän selittää asioita parhain päin, jotta jaksaisin elää maailmassa – onko se epärehellistä?

*

Luin amerikkalaisen Brad Blantonin kirjan Radical Honesty (tosin, rehellisyyden nimissä, en ihan kokonaan), kun mietiskelin näitä asioita. Amerikan ihmemaassa Blantonin radikaalin rehellisyyden ajatuksen ympärille on syntynyt kokonainen koulutuskeskus, jossa mm. järjestetään rehellisyyskursseja. 

Blanton lähtee siitä, että meillä vapautuisi valtava määrä henkistä energiaa ajatteluun, jos sanoisimme toisillemme suoraan, mitä ajattelemme. Nyt – väittää Blanton – suurin stressin lähteemme ja energiansyöjämme on se, että joudumme jatkuvasti kiertelemään, kaartelemaan ja valehtelemaan sekä itsellemme että muille. Emme uskalla olla rehellisiä, koska meidät on opetettu valehtelemaan. Valehtelu “sulkee mielen vankilaan”, väittää Blanton.

Blantonin oppi on hiukan rankka: en ollenkaan usko, että ihmisten olisi hyväksi kertoa toisilleen kaikkea, mitä heidän mielessään liikkuu. Kirjassa on kuitenkin myös paljon viisautta. 

“Kun puhut totta riittävän kauan, sanoistasi tulee universaali laki”, Blanton siteeraa hindulaista ajatusta.

Tavoitan hetkellisesti ajatuksen siitä, mitä Blanton tarkoittaa. Minusta hän kärjistää – ja mietin myös, miten hänen käytäntönsä suhtautuu kaunokirjallisuuteen. Eikö kaunokirjallisuuden päämäärä ole juuri paljastaa pinnanalaisia totuuksia, selvittää ihmisten kätkettyjä motiiveja, näyttää, mitä meidän toimiemme alla oikeasti piilee? Kun Blanton julistaa, että “et ole todella se, joka luulet olevasi”, tuntuu maa liukuvan jalkojen alta. Toki, luon itse itselleni koko ajan tarinaa itsestäni, miksen loisi, kun kerran kaikesta muustakin. Mutta mitä minulle jää, jos ne tarinat riisutaan pois…? Apua, kuka olen?

Silti – ehkä Blantonin tarkoittama “valheitten luoma mielen vankila” on juuri niitä tukkeita, jotka minuakin jumittavat ja ahdistavat selvittämättömien asioitten äärellä. Ahdistavat silloin, jos en ymmärrä, mistä on kyse.

Oma luottamukseni ihmisten julkisesti itsestään luomaan rooliin on viime aikoina entisestään murentunut. Ei, en halua pettyä maailmaan ja paeta vuorille, mutta… hei hei, jokin tarina tähän nyt tarvitaan, ettei tarvitse masentua.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Vastakaikuja