perjantai 3. lokakuuta 2014

"Läpi kaiken hälyn sinun täytyy jatkaa"


Sosiaalisen & keskusteluja täynnä olevan torstain ja perjantain jälkeen olin kylläinen ja täysi sanoista ja kohtaamisista. Perjantai-illan saunoin lasten kanssa, luin – ja nukuin lähes kymmenen tuntia. Näin unia jotka taas tiesivät enemmän kuin minä itse.

Torstaina kirjailijaillallisilla tuli kollegan kanssa puhetta herkkyydestä: siitä, miten erityisherkkä ihminen kokee asiat, äänet, värit. Tuli esiin muun muassa Elaine Aronin tutkimukset –  luin niitä vuosia sitten ja hankin jopa kirjaan liittyvän työkirjan. Jossain vaiheessa jokainen herkkä ihminen on varmasti kärsinyt ominaisuudestaan, miettinyt, miten siitä pääsisi. Aron muistuttaa, että herkkyys on ominaisuus, joka ei ole itse valittu, mutta joka täytyy ottaa huomioon. Se on rikastuttavaa, kun sen kanssa oppii elämään. 

Minulla on kolme lasta, jotka ovat luonteeltaan ihan omanlaisiaan jokainen. Herkempi reagoiminen siihen, mitä ympärillä tapahtuu, on ollut lapsessa heti vastasyntyneenä. Se vaikuttaa kaikkeen, mitä myöhemmin tulee eteen: tasaisempi lapsi solahtaa vaivatta tilanteisiin, se voimakkaammin kokeva joutuu työstämään itsensä kanssa kaikenlaista. Mutta herkkyys tuo myös tietynlaista karismaa. Se on omalaatuisuutta ja voimaa, jonkinlainen lapsessa palava liekki, jonka muutkin huomaavat.

Nuorena oma herkkyyteni aiheutti sitä, että olin paljon yksin. Sosiaaliset tilanteet olivat raskaita, koska en tuntenut omia rajojani tarpeeksi. Lähdin pois, pyörsin kannoillani, palasin yksiöön ja luin. Nuoren ihmisen tapaan kiinnitin myös turhan paljon huomiota itseeni (ja hermostuneena luulin, että kaikki muutkin kiinnittivät). Runot olivat maailma, joka tuntui olevan minunlaistani varten: kuin hiuksilla yhteen punottuja sanoja. Muutama tumma rivi valkoista, kynäveitsellä nirhittyä paperia vasten, pehmeäkantisessa, antikvariaatin kasojen uumenista löydetyssä kirjassa. "Vesi otti äyräiltä lintujen keveät jäljet. Sinä myös olit siellä." 

Nyt tajuan, että olen pohjimmiltani sosiaalinen ihminen. Rakastan keskusteluja, ihmislämpöä – koin juuri taas onnen hulahduksen, kun sain istua kirjailijaillallisilla  ainutlaatuisessa pöytäseurassa ja vaihtaa ajatuksia. Uudet ideat syntyvät omien ja toisten ihmisten ajatusten törmäämisestä. Tänään lähden uudemman kerran (hulluutta, mutta toisaalta matkustan junalla liian harvoin nykyisin) Turkuun, uudestaan messuhumuun, ja ystävän luo yöksi. Messuilla on kivaa, kun tutut tarttuvat hihasta. Ja perjantaina muuan tuntematonkin, joka sanoi, että Yhtä juhlaa on ollut hänelle tärkeä kirja. 

Osaan olla läsnä. Mutta ihmisten parissa olemisen vastapainoksi tarvitaan rauhaa. Olen kotona ja availen kerroksia, katselen uusia taustoja vasten. Kirjoittaminen vaatii yksinäisyyttä, koska kirjan maailma rakentuu vain minussa: välillä sitä on hyvä käydä ravistelemassa ulkomaailmassa ja antaa muitten ihmisten vähän töniä, sitten palata tutkimaan, kestikö se ja miltä se nyt näyttää. 

(Otsikko ja kursivoitu runositaatti ovat Mirkka Rekolan kirjasta Tunnit, Wsoy 1957)

1 kommentti:

  1. Kiitos tästä(kin) tekstistä, Johanna. Tunnistan, mitä kirjoitat. Minä vasta opettelen samaa, taidan olla hidas kasvussani minäksi. Ensin varmaan pitää oppia hyväksymään itsensä sellaisena kuin on, hämmentyneenä ja epävarmanakin (ja ravistella pois kaikki itseen iskostettu kylmä, kova ja kolkko), sitten on helpompi olla myös muiden seurassa. Tuo ihmislämpö on hyvä sana.

    VastaaPoista

Vastakaikuja