lauantai 28. helmikuuta 2015

Poesía con la libertad – Granadan XI runofestivaaleilla (osa I)


Nicaraguasta Granadan runofestivaaleilta palattua kamera on täynnä kuvia ja sängynvierushyllyssä pinossa luettavia kirjoja: runojen vaihto eri puolilta maailmaa olevien kollegojen kanssa oli vilkasta. Syntyi käännösyhteistyötä, antologiaideoita. Intialaisen Sudeep Senin kanssa sovittiin käännöksistä heti alkuun, tykkään hänen asenteestaan: “Elämä on liian lyhyt muutenkin. Jos minulla on New Delhissä vapaa huone, miksen kutsuisi sinne ystäviä maailmalta?”

Granadan festivaali on yksi maailman suurimmista runotapahtumista, mukana oli tänä vuonna 115 runoilijaa eri maista. Runous on Nicaraguassa tärkeää, sillä on merkitystä. Voiko Suomessa kuvitella, että megafonilla varustettu auto kiertäisi ympäri kaupunkia mainostamassa runoiltaa?  Että sadoittain kansalaisia kerääntyisi ilta illan jälkeen torille kuulemaan runoja? Runolla on Nicaraguassa myös vahva kansallinen painotus. Runolla on tehtävä. Keski-Amerikan integraatio, rauha, sanomisen vapaus olivat ymmärrettävästi paljon esillä. Silti paikalliset runoilijat puhuivat myös siitä, että runo ei ole kenenkään palveluksessa. Se ei ole väline. Sillä on tehtävä: olla runo. 

Sananvapausmielessä Keski-Amerikan maat ovat maailman vaarallisimpia. Nicaraguan naapurimaassa Hondurasissa on viime vuosina ollut maailman korkeimmat luvut puheittensa tai kirjoitustensa vuoksi tapettuja ihmisiä. Sosiaalinen liikkuvuus on vähäistä ja luokkaerot suuria.

Siirtomaatausta näkyy kaikkialla, myös maan nimessä: espanjalaiset valloittajat antoivat maalle nimen maan suurimman intiaaniheimon päällikön Nicaraon mukaan.

*

Blogimaailma pursuaa kuvia. Rakastan kuvia, mutta koetan piirtää Ruusuikkunaan jotain sanoilla. Ehkä nyt Plaza de la Indepenzialla paperikukkia myyvän nuoren äidin, jonka kauniissa mestitsinkasvoissa on paha palovamma ja jonka kainalossa roikkuu pieni, siro tyttölapsi. Nainen saa sanatis-lintujen terävän kirskunnan läpi huudettua: one dollar! one dollar! ja jää sitten nojaamaan puuhun lapsi lanteillaan, katsomaan miten kaupungintalon edessä 90-vuotias Ernesto Cardenal kiipeää lavalle: “En tu luz veremos la luz.”




Lapset kiinnostavat minua eniten kaikkialla. Lapset satuttavat eniten. Nicaragua: jotkut lapset saavat koulupuvun, toiset tekevät savilintuja myyntiin turisteille, kolmannet kerjäävät rahaa ja nukahtavat kadulle liimapurkki nenän alla. Sellaista on aina tiennyt maailmassa olevan, sellaista ja paljon pahempaa. Mutta kun suurisilmäinen, likainen poika itkee kadulla iltayöstä siksi, että poliisi on lyönyt häntä – kun hän osoittaa poliisia ja sanoo, että tuo mies! tuo! – kun hän tarttuu vaatteisiini ja pyytää dollareita, voin antaa hänelle muutaman, mutta sitten jätän hänet kadulle ja jatkan matkaani – voiko mikään olla enemmän väärin.

Antonion (kuvassa yllä) äitinsä kanssa tekemät linnut soivat – nyt täällä kotona oman poikani käsissä. Ja ajattelen, että siellä, Granadan kulmilla, se toinen kaunis, kiharatukkainen, likakyntinen lapsi ehkä saa taas nyrkistä vatsaansa. Eikä hänen katseensa lähde minusta.

Somos polvo de estrellas. (Ernesto Cardenal)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Vastakaikuja