lauantai 23. toukokuuta 2015

Pulut, Proust ja Madame Stanislas Pinta

Piti viedä esikoinen leirikouluun Ranskaan, joten sain hyvän syyn keskittyä muutaman päivän romaanihommiin Paris Vingt -hotellin kopperossa. Elämäni halpishotellit, teen niistä joskus muistelon. Se Lontoon läävä, Dublinin dormitory, Rooman rupuinen petipaikka ja Venetsian väliaikaismajoitus… Tällä erää kriteerinä oli, että huoneessa on oltava työpöytä, ja sehän sinne kymmeneen neliöön oli sitten sängyn lisäksi tungettu. Ikkunaa avaamalla sai laajennettua tilaa, pulut kujertelivat pariisilaisparvekkeen kaiteella. 

En tehnyt mitään muuta kuin istuin nenä kiinni tekstissä, välillä söin  – ja kävelin läheisellä Pére Lachaisen hautausmaalla. Virittyneen mielentilan ansiosta kalmisto kasvoi tavallistakin enemmän tarinoita. Poimin talteen hautojen lomassa eksyneinä vaeltavia ihmisiä:  pikkutakkiin ja kaulaliinaan pukeutuneen silmälasipojan, valkoisessa paidassa harppovan ja itsekseen mutisevan vanhan miehen, joka roikotti kainalossaan vauvanukkea.

Lyhyenkin Pariisi-piipahduksen hyvä puoli on se, että näkee suuren joukon mieleenpainuvia tyyppejä kerralla. Metrossa, kaupoissa, kahviloissa, kaduilla. Gambettan metroaseman vieressä istui maassa, kylmällä kivellä viisikymppinen nainen, jonka vitivalkoiseksi värjätty tukka sojotti kohti taivasta. Hänen vieressään lojui vaaleanpunainen matkalaukku ja meikkipussi, josta hän noukki huulipunan ja levitti sitä hitaasti sormella huuliinsa ja poskiinsa. Ohi kulki juutalainen, joka teki kännykkäpuhelustaan performanssin (tavallista latinomaissa, muuten): kun kännykkä soi, astutaan se kädessä keskelle jalkakäytävää tai katua, huudetaan puhelimeen ja huidotaan toisella kädellä.

Ja oli se pieni, musta tyttö junassa Pariisin ja Nantesin välillä: saparot ja vuorenkokoinen, vihainen äiti, joka kiskoi tyttöä edestakaisin kuin riepunukkea. Nainen junassa kissankuljetuslaatikon kanssa: kun musta pikkutyttö työnsi sormensa kissalaatikkoon, kissan omistaja kuiskasi jotain tytön korvaan, molemmat kikattivat, kunnes äiti tuli kiskaisemaan pikkutyttönsä pois.

Ai niin, ja harmaatukkainen mies, villapaita päällä, joka luki junassa kirjaa "L'intelligence du cœur – Decouvrez la 'grammaire' des émotions". Sydän. Viereisellä istuimella luettiin Jo Nesbøtä: Du sang sur la glace. Metrossa kurkin kiharatukkaisen miehen pokkaria: Victor Hugo, mutta kirjan nimeä en nähnyt.

         

Pére Lachaisella jätin metrolippuni Proustin haudalle ja mietin neurasteenisena hämärässä huoneessaan makaavaa Proustia, hänen päässään kihiseviä sanoja. Mutta en kauaa. Aloin ajatella tuntemattoman Mme Stanislas Pintan (synt. Marie Clotilde Gillet’nä) kadonnutta aikaa. Millaista elämää hän on 1780-1865 elänyt, kun haudalla – asiallisten tai suloisen-mauttoman katolisen krääsän kuorruttamien paasien keskellä – rehottaa röyhkeän rehevä kasvusto? – Sellainen oli Madamen elämäkin, ajattelen ja kävelen pois hautausmaalta ja katselen kukkakaupan edustalle aseteltuja lapsen pään kokoisia pioneja ja pyörryttävästi tuoksuvia freesioita, kiipeän takaisin hotellihuoneeseen ja istun tekstin ääreen, pulut hierovat nokkiaan vastakkain ikkunan takana, tekstissä joku muu kuin minä saa miettiä kaiken mielettömyyttä, päähenkilöraukkani, hän tutkii onnellisuutta, päätyy umpikujaan, ehkä pitää lähettää hänet ostamaan jättiläiskimppu pioneja.  







Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Vastakaikuja