sunnuntai 24. toukokuuta 2015

Se kukkii

Miksi kukkia himottaa koko ajan kuvata?

Miksi kukkien kuvia tekee mieli jakaa, vaikka jokainen sunnuntaivalokuvaaja kuvaa kukkia.
Vaikka minun kukkani saati kukkakuvani eivät ole sen ihmeellisempiä kuin muittenkaan.

Vaikka kukat ovat parhaimmillaan luonnossa. Vaikka en jaksa kantaa isoa kameraa kun kävelen hengittämässä kukkivia puita, tai osun niitten luo  sattumalta, enkä sattumalta kanniskele kameraa.

Kukkia haluaa kuvata, koska ne ovat, melkein kuin lapsen tai rakastetun kasvot, kauneinta & katoavinta mitä on. Pieni hetki, ja ne ovat jo muuttuneet.

On niitä alkukesän päiviä jolloin lähtee vaaleissa vaatteissa ja kesäkengissä ja sandaaleissa ulos lasten kanssa. Joku istuu rattaissa, joku ajaa polkupyörää, joku juoksee edellä, eväskorissa on mehua ja omenanlohkoja. Joka puolella on tuoretta vihreää ja joka puolella kukkii, eikä sellaisia päiviä mahdu elämään paljoa, ja sen tietää jo siinä.

Kukkia haluaa kuvata, koska kukkien kuvaaminen on kalpea korvike sille, että haluaisi syliin kaikki maailman kukat, haluaisi maata kukkien keskellä, koska ne ovat olemassa.

Hautajaisten jälkeen on ollut särkevä himo ostaa ja kerätä kukkia, kukkia, kukkia, pitää kotona tuoreita kukkia, koska arkku peittyi kukkiin, koska kukat jäivät kiviseen kappeliin, kukkien vuori, kukkien meri, ne värit, ne huolella sidotut laitteet, ne pursuavat, elävät, rehevät kukat jotka ojennettiin ja laskettiin sanomaan se mitä itse ei pystytty.

Toukokuu. Se kukkii. Se kukkii joka vuosi enemmän kerroksia.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Vastakaikuja