lauantai 27. kesäkuuta 2015

42 eli kelailuja kesäyössä

"Mutta kun tarkastelin töitä, joita käteni olivat tehneet, ja vaivaa, jonka olin nähnyt, minä havaitsin: kaikki se oli turhuutta ja tuulen tavoittelua. Mistään ei ole mitään hyötyä auringon alla." 
(Saarnaaja 2:11)

Jonathan Haidt, sosiaalipsykologi, on kirjoittanut kirjan Onnellisuushypoteesi. Hän kertoo siinä, että lukion viimeisellä luokalla kaikki ponnistelu ja pyrkiminen alkoi tuntua hänestä täysin turhalta. Mitä merkitystä hänen tekemisillään oli? Kuten Saarnaajan kirjan kirjoittaja, hän alkoi vaipua alakuloon. Turhuutta, tuulen tavoittelua. Haidt kirjoittaa, että selvisi lopulta ajateltuaan viikon verran itsemurhaa (abstraktilla, ei suunnitelman tasolla), eli kääntämällä ongelman toisinpäin:

"Ajattelin, ettei ole mitään Jumalaa tai ulkoapäin annettua elämän tarkoitusta, joten yhdestä näkökulmasta ei ole mitään väliä, vaikka tappaisin itseni huomenna. Hyvä, silloin kaikki huomisen toisella puolen on lahjaa vailla ehtoja ja odotuksia.  Jos tämä tosiaan on kaikki mitä on, miksen ottaisi sitä avosylin vastaan sen sijaan, että heittäisin kaiken menemään." (Onnellisuushypoteesi, Basam Books 2006)

Luin Rauni Paalasen hyvän kirjan Agitaattorin morsian (1990). Se on kuvaus taistolaisajoista, tai tarkemmin sanoen Minna-tytön kasvamisesta aikuiseksi. Minna opiskelee 1970-luvulla kiihkeimpinä taistolaisvuosina, ja alkaa seurustella liikkeen johtohahmon Masan kanssa. Minna asuu kommuunissa, litkii litratolkulla punkkua ja koettaa toimia oikeaoppisen kommunistin tapaan. Masa harjoittaa ahkeraa "pöksylähetystä" ja vetää yhä uusia tyttöopiskelijoita mukaan taikapiiriinsä; Minna lukee Tiedonantajaa, käy opintopiireissä ja odottaa Masaa uskollisesti kotiin.

Monien vaiheitten jälkeen Minna menettää uskonsa aatteen paloon ja voimaan. Hän luopuu taistolaisen liikkeen myötä monista ystävistään, tai nämä hänestä. Painajaisunet seuraavat joukosta karannutta: "Kaikki kääntävät selkänsä eivätkä puhu minulle enää. Niillä on mykät, ankarat kasvot, joita rupean pelkäämään. Mihin pakenisin?"

Minna alkaa kirjoittaa, ja kirjoittamisesta tulee oma tila ja paikka yksinäiselle. Mutta kun hän huomaa, että kokoaa merkinnöistään romaania, hän kauhistuu omaa pyrkimystään. Kirjoittaisiko hän siis "oikeata romaania, jossa on kovat kannet, ja jota kriitikot ja toimittajat kehua retostavat maaliman turuilla."

Minna jatkaa: "Näinkö on siis kuitenkin myös Minna, ylevistä mietteistään huolimatta, vimmatusti pyrkimässä kilpailujen maailmaan? Niin kait sitten. Ei tahtoisi tahrata itseään käytännön teoissa, mutta maine ja kunnia kelpaisi kyllä."

Agitaattorin morsiamen Minnaa repivät sisäiset ristiriidat. Turhuutta ja tuulen tavoittelua – silti jokin pakottaa tekemään, toteutumaan.

Kiinnostaa, mistä tulee mielekkyys tekemiseen, mistä merkityksellisyys. Onni ei synny suorituksista, mutta ei suorittamattakaan, Haidt sanoo. Se syntyy varmaan tekemisen sivutuotteena, flown virrassa, työn ilosta? Siis matkasta. Kun olin yläasteella, luokkakavereitten kesken luettiin tohkeissaan Linnunradan käsikirjaa liftareille. Siinähän jättimäiselle tietokoneelle syötetään kysymys elämän tarkoituksesta, ja 7,5 miljoonaa vuotta laskettuaan se sylkäisee ulos vastauksen: 42. Luokan pojat toistelivat lukua toisilleen välitunneilla. Nelkytkaks?

Olennaista ei ollut vastaus, vaan kysymys. Elämän tarkoitus voi olla sen tarkoituksen jatkuva kysyminen. 7,5 miljoonaa hyvää vuotta matkalla kohti vastausta.

Vastaus voi tänään olla... juhannusruusu. Se kukkii sydänkesäyössä. Valvon, istun portailla yöpaidassa, on valoisaa, en malta nukkua, ruusu tuoksuu.



(PS. Pahoittelen kuvan huonoa laatua. Kohta saan taas paremman kameran käyttöön.)

2 kommenttia:

  1. Mielenkiintoinen, ja ikuisuusaihe täälläkin päässä.

    Ja miksi tuohon kaikkeen saattaa liittyä vielä sekin, että jonain päivänä tekemäsi/tuottamasi..se "toteutunut" tuntuu merkitykselliseltä - sillä tavalla merkitykselliseltä että se tuottaa melkein fyysistä iloa ja mielihyvää, ja synnyttää lisää sitä, merkityksellisyyttä. Kuin pulppuileva puro.. Ja sitten jonain toisena päivänä se ihan täsmälleen sama asia seisoo liikkumattomana hiljaa kuin vesi kaivossa, ilman että edes uhraat ajatusta sen mahdolliselle merkityksellisyydelle tai merkityksettömyydelle, jollain tapaa se on jopa "turha", huomaamaton. Ja sitten on vielä se kolmaskin vaihtoehto. Se päivä, jolloin kahlaat reisiäsi myöten sameassa vedessä, et näe pintaa syvemmälle, et pääse eteen etkä taakse, ja koko typerän kahlaamisen tarkoituskin on hukassa.

    Ja kyllä se varmaan on se. Se jatkuva kysyminen, josta kirjoitat. Mutta miksi, voi miksi, se jatkuva kysyminen ei muutu ajan myötä helpommaksi..?

    Tosin tämä saattaa olla myös persoonakysymys.. Edellisestä kysymyksestäni huolimatta, luulen etten silti koskaan tahtoisi kyetä elämään kyseenalaistamattakaan. Otan sen silti mieluiten, virtaavan veden joskus tuskastuttavatkin vaihtelut, kuin sen jossa puro pysähtyisi. Vaikka se vaihtoehto edustaisikin jonkinlaista sisäistä rauhaa ja lepoa, ja joskus sitä ihan tosissaan toivoo... Entä jos niin kävisikin? Voisiko silloin enää istua juhannusruusun kanssa yöpaitasillaan kesäyössä, mieli "malttamattomana"... ?

    VastaaPoista
  2. Totta: merkityksen ja merkityksellisyyden katoaminen (se kaivossa seisova vesi) on hurja tunne. Tekstikin: se näyttää yhtenä päivänä kuolleelta, ja sitä voi vaan panna sormet ristiin ja toivoa, että se on muuttunut huomenna taas eläväiseksi, että silmät on pesty.

    VastaaPoista

Vastakaikuja