sunnuntai 14. kesäkuuta 2015

Oikein. Nurin. Ihminen muuttuu.

Kehittelin pari päivää päässä yhtä Kaukana jossain onnenmaan muuttunutta henkilöä. Hahmottelin, kirjoitin lukuja uusiksi, ikkuna auki vaaleaan kesäyöhön. (Siihenkin, jossa moni muu oli jo Mukkulassa, en tänä vuonna ehdi, vaikka kokoukseen osallistuu ulkomaalaisiakin ystäviä –). Ikkunoista syreenien tuoksu, vihreää, sitten kesäsateen sohina.

Huomasin aloittaneeni pitkästä aikaa kaulaliinan kutomisen. Kädet kiinni hallittavassa hommassa: ajatukset pysyvät raameissaan. Meditaatiota: keskittymisharjoitus. Häly kaikkoaa. Oikein. Nurin. Oikein. Nurin. Villaa, villaa, lämpö, karheus.

Minä & käsityöt. Herkullisia lankoja. Keskeneräisiä neuleita. Tykkään aika ajoin kutomisesta, vaikken koskaan ole ollut kovin taitava. Tytär alkaa olla jo minua parempi näprääjä. Teen simppeleitä juttuja, joissa ei tarvitse perehtyä ohjeisiin, haluan ajatella muita asioita kutoessani. Kudon ja mietin, miten mielettömän erilaisia aikoja elämässä on ollut. Miten olen muuttunut. Miten ihmiset ympärillä muuttuvat. Ennen olin kokonaan toinen. Oikein, nurin. Olen kutonut myssyjä, sukkia, jopa ison, valkoisen vauvanpeiton. Rannekkeita, säärystimiä, iänikuisia kaulaliinoja. 

Ja taas mummu tulee tähän. Mummu kutoi vielä kuolinvuoteella sairaalassa. Sanat olivat jo kadottaneet yhteytensä maailmaan, mutta jakkaralla mummun sängyn vierellä oli täydellisesti kudottu sukan kantapää. Mummulta sai aina joululahjaksi villasukkia. Äitikin kutoo, samalla suurpiirteisellä tyylillä kuin minä, mutta aikavammin: villapaitojakin, tai moniosaisia, yhteen ommeltavia vaatekappaleita.

Kun kudon, olen osa ketjua. Silmukka silmukalta perinnettä, joka muuten koki renessanssin 2000-luvun alussa. Silloin minäkin pitkästä aikaa löysin puikot ja langat. Koulussa kiristin tiukkaa silmukkaa: tein piparmintturaidalliset tossut, säärystimet, lapaset. Nyt netti yhtäkkiä pursuili neuleblogeja, ehkä ne saivat innostumaan, tai olin tullut muuten otolliseen kohtaan elämässä. Jonain vuonna kävelin Pariisissa pientä sivukatua, jonka varrella oli lankakauppa. Jäin katsomaan sisään kaupan ikkunasta – siellä istui ryhmä neulojia, eri-ikäisiä, erinäköisiä naisia, kaikilla kutimet kädessä. Hämmästyin, että tunsin haikeutta. Uutta kaipuuta.

Kutomisesta meditaationa on kirjoitettu aika paljon; se on minulle sopiva rauhoittumisen muoto, koska olen kinesteettinen, koska pidän käsinkosketeltavasta ja siitä että asiat saavat muodon. Koska nautin lankakaupoissa väreistä, keristä – alpakkaa angoraa merinovillaa bambua kashmiria, pistelevää karheaa silkkistä angoraista hahtuvaista. Koska villa on lämmintä ja lohduttavaa, ja koska silmukka silmukalta syntyy jotain näkyvää, hitaasti, kärsivällisyyttä koettelevasti.  

4 kommenttia:

  1. Ihana kirjoitus!

    Laura H

    VastaaPoista
  2. No niin. Taas samankaltaisuutta. Ei mulla muuta :)..

    VastaaPoista
  3. Kiitos Laura! Ja Maria - mystistä. Ehkä? Arkistamystistä.

    VastaaPoista
  4. Suurissa elämänmuutoksissa minäkin olen kutonut, hakenut siitä jatkuvuutta, kuulumisen ketjua. Jotain pysyvää.

    Kauniisti kuvaat sitä.

    VastaaPoista

Vastakaikuja