torstai 17. syyskuuta 2015

Kaukana jossain onnenmaa

Kevät 2013. Poljen kuntopyörää salilla ja luen lehtiä salin hyllystä. Sara, Iiris, Evita… Siellä täällä vilahtelee juttuja kauneuskirurgiasta. Julkkisnainen kertoo, miten on antanut "imaista pois" kaksoisleukansa. Pistoshoitoja ja täyteaineita vertaillaan. "Veitsettömistä kasvojenkohotuksista" kirjoitetaan. Kulmakarvojen kohotus piristi ilmeen, kertoo kosmetologi. Kuvassa mustat kulmat kaartuvat sivuilta luonnottomasti ylös kuin Cruella de Vilillä.

Oliko näitä juttuja muutama vuosi sitten näin paljon? Enkö vain huomannut? Ei kiinnostanut?

Menen saunaan, heitän löylyä. Kohta fillaroin kotiin sadesumun läpi hämärässä illassa. Puitten alta. Sarah Bernhardtille tehtiin otsankohotus 1900-luvun alussa. Kleopatra (alla kuvassa!) kylpi aasinmaidossa, ettei iho rypistyisi. Aina vanhenemista vastaan on taisteltu. Mitä kaikkea sen takana on: samaan aikaan jotain uutta ja ikivanhaa, jotain törkeää ja luonnollista. Tekee mieli pöyhiä, mistä siinä on kyse.

*

Romaanin työnimi on pitkään Silmät auki. Tarinassa on tositapahtumaan perustuva juonne, iltapäivälehdistä bongattu: nainen leikkauttaa riippuvista luomistaan pois niin ison palan, ettei saa enää silmiään suljettua. Haalin kasoittain kirjoja kauneuskirurgiasta, vanhenemisesta, kauneuskäsityksistä. Mitä enemmän luen, sitä selvemmäksi käy, etten halua kuvata itse plastiikkakirurgiaa, vaan sitä, mitä sen takana on. Ei shokkiefektejä, ei copypeistattuja nettiblogeja. Kirurgia on seuraus, missä on syy?

Kaukana jossain onnenmaassa kirjoitan vanhenemisen pelosta. Loputtomasta odotuksesta. Toiveista, jotka ovat ehkä parhaimmillaan toiveina. "Ruusu on ruusu, järjetön sokkelo, mutta nuppu sileä kämmenellä, kaunein mitä on", kirjoitin joskus runossa.

Kirjan Kaarina (59) ja Otto (39), äiti ja poika,  ovat kumpikin taitekohdassa. Notkossa, katveessa, kynnyksellä. Miten heille käy, tutkin sitä. Jäävätkö jumiin, pysähtyvät, tyytyvät? Hurahtavat, sekoavat? Vai löytävätkö uutta itsestään. 

On ihanaa kirjoittaa ihmisistä. Niihin kylvää itseään ja muita. Niistä tulee läheisiä. Koko ajan ajattelen, että nyt taas runoja, mutta tuleekin ihmisiä, joita en saa mahtumaan runoon. – Kaarina on ollut vuosikymmeniä hiljaa. Kaarina sai lapsen parikymppisenä, istui koko ikänsä sivukirjastossa töissä. Kaarina rakasti niin paljon että oli hajota. Kaarinan polvissa on muhkuroita ja kantapäät kovettuneet. Pääsin Kaarinan mukana lapsuuteni 70-luvulle, Otto oli silloin pikkupoika, juoksi ylös alas rintamamiestalon portaissa ja kasvoi ilman isää.

*

Kirja ilmestyy 25.9.2015.

Täältä sen voi ostaa kirjailija-alennuksella.

Ja tulkaa helsinkiläiset Kallion kirjastoon 20.10. ja turkulaiset Pieneen Kirjapuotiin Aleksis Kiven päivänä. Molemmilla kirjamessuillakin olen kirjan kanssa.

Palautetta kuulen tosi mielelläni, kertokaa miltä tuntuu. Kirjoitan seuraavaa, siinäkin käydään 1970-luvulla, mutta nyt muitten ihmisten kanssa. Kaarina ja Otto jäävät tähän, avoimeen loppuun.


2 kommenttia:

  1. Toivon myötätuulta Onnenmaan savotalle.

    (en voinut olla kommentoimatta, tuntuu, että kaukana on onnenmaa, ja lähellä ongelmien maa, eli ihmiset kyllä rutisevat minusta varsin helposti. 1970-luvusta elintaso ja elämisen standardit ovat nousseet, ja myös rutina on lisääntynyt).

    VastaaPoista
  2. Saavutetuista eduista on vaikea luopua.
    Ehkä siinä yksi selitys ikuisen nuoruuden toiveellekin.

    Kiitos myötätuulitoivotuksista!

    VastaaPoista

Vastakaikuja