tiistai 24. marraskuuta 2015

Ritisevällä jäällä

Marraskuu, pyydystelen iloja ja luen varovasti uutisia maailmalta. Varovasti, koska jään helposti vellomaan synkkiin asioihin. Michel Tournier kirjoittaa Keijujen kuninkaassa "rypemisestä", joka ei auta mitään. Se mustaan mutaan heittäytyminen,  kuran viskominen silmille. Ei enää, pois se minusta.

Kirjoittaminen on nyt koko ajan kuin kävelisi ohuen jään päällä. Kestääkö se. Ei voi vilkuilla sivuille, nähdä että ihan vähän matkan päässä alkaa avovesi.

Täällä yksi suosikkiblogisteistani eli ex-luokkakaverini, nykyinen historiantutkija Ilona Pajari kirjoittaa kollektiivisesta suremisesta hyvin. Itse uskon, että kauheat tapahtumat maailmalla nostavat pintaan henkilökohtaisia kokemuksia, siksi pelkoon ja kauhuun sekoittuu aitoa surua.

Mutta ihminen on myös empaattinen olento. Olen vuosia ollut kiinnostunut peilisoluista, joskus muinoin kirjoitinkin niistä jotain esseeseen.  Peilisolujen avulla empatiaa selitetään fysiologisesti. "Toisten tunteet tulevat koetuiksi sisällämme." Se suru, jota tunnetaan toisten murheen äärellä, on hyvyyden perusta. Sen haukkuminen teeskentelyksi on hullua.

*

Pystyn tekemään töitä, kun katson lähelle. Ei tässä hämärässä kauas edes näe. Tämä etappi tässä, tuo deadline tuolla. Olen taas kirjoittanut muutamia arvostelujakin, Parnassoon ja Kiiltomatoon. Siinä sivussa olen miettinyt kritiikin luonnetta, myös oman romaanin saamien arvioiden valossa. Voiko ottaa vakavasti arvostelua, jossa päähenkilön nimi on väärin? Mikä on motiivina kriitikolla, joka kiirehtii lyttäämään työn pdf:n varassa pikapikaa kirjoitetussa arviossa, kun kirja on tuskin edes ilmestynyt?

Romaanista olen saanut onneksi sensorttistakin palautetta, sekä kriitikoilta että lukijoilta, että sen varassa jatkan. Aina sen viisi metriä, viisi sivua kerrallaan! Illalla letitän tyttären ja minun pitkät tukat yhteen, luetaan Näkymätöntä lasta, sitä juttua missä pyörremyrsky vie Vilijonkan talon mennessään:

"Patsas vaelsi juhlallisena sisämaahan päin. Se kapeni, se murtui ja hajosi. Sitä ei tarvittu enää. 
Vilijonkka henkäisi syvään. – Nyt minä en enää koskaan pelkää, hän sanoi itsekseen. Nyt minä olen ihan vapaa. Nyt minusta on hauskaa mikä vain."

(Tove Jansson: Näkymätön lapsi ja muita kertomuksia, suom. Laila Järvinen. WSOY 1962)



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Vastakaikuja