maanantai 21. joulukuuta 2015

Mistä pidän 21.12.2015

                                (Pidän kollaaseista. Kuvassa itse tekemäni sellainen, pala siitä.)

Vuoden pimeimmän päivän ilta on selvästi hyvä kohta päivittää blogia. Tuleekohan jyhkeää tekstiä?
Uutiset ovat olleet niin synkkiä viime aikoina, että niissä ei tee mieli velloa. En usko välttelemiseen, mutta otan kuvia valosta. (Instagramiin! Valovalokuvia.)

Pidän vuodenvaihteista. Tein punakantiseen muistikirjaan kaksivuotis- ja viisivuotissuunnitelmat: kirjat, jotka haluan kirjoittaa. Luonnostelin myös näkyjä kymmenen vuoden päähän, se tuntui hurjalta, monesta syystä.

Mitä on nyt: lapset ovat mahtavassa iässä. (Olen kyllä joka kohdassa ajatellut samoin.) Omat persoonat tulevat koko ajan enemmän esiin. Oma tapa elää on hioutunut pikkuhiljaa. On uudenlaisia keskusteluja, uutta yhteistä tekemistä. Eilen kävin tyttären & Heli-kumminsa kanssa Tuomasmessussa, ehkä toisen kerran tänä vuonna. Lauloin kovaa, niin lauloivat muutkin, katselin kirkon katon soikeita, orgaanisia muotoja. Olli Valtonen piti saarnan, erityisesti tykkäsin tästä kohdasta:

"Hyvät ystävät, mitäpä jos on niin, että suurisieluisuus on edellytys iloitsemiselle?
Sen vastakohta on pikkusieluisuus, joka ei koskaan pääse avariin näköaloihin. Puuttuu helikopterinäkökulma, iso kuva.
Pienisieluisuus ei pääse tämän hetken murheiden ylitse.
Pikkusieluisuutta on mielemme täyttävä loputon huolten, syyllisyyden ja epäonnistumisten lista.
Se vie ilon. Ja energian. Ja eritoten se vie kiitollisuuden."


Haluan nähdä ison kuvan. Ilmakuvan.

En ole lukenut vielä Eero Huovisen kirjaa saarnasta, mutta aion. Huovinen puhui kirjasta, kun olimme samassa kirjaillassa WSOY:llä joulun alla. Ajattelin siellä, että pidän sanasta saarna: se on vähän tikkuinen, vanha ja merkityksellä raskautettu sana. Pidän siitä, että sitä uhmakkaasti käytetään, heilautetaan painolastia. Saarnoja kuulen harvoin, mutta hyvän sanomisen nälkä on aina. 

Olli Valtosen saarna ei ole parhaimmillaan netistä luettuna, saarna tehdään ääneen puhuttavaksi. On kyse kohtaamisesta livenä, luonnossa. 

Pidän tilanteista, joita ei voi säilöä. Ne täytyy elää, täytyy olla paikalla. 

Tuli mieleen tehdä lista siitä, mistä olen viime päivinä ajatellut pitäväni.  

Pidän siitä, että tunnen niin paljon ihan erityisiä ihmisiä, pidän havahtumisesta siihen ajatukseen. Pidän heidän piirteistään, mietin niitä. 
Pidän iltalenkistä, ja siitä kerrostalon ikkunassa yhtenä sotkuna roikkuvasta jouluvalomytystä. 
Pidän lapsista Stokkan jouluikkunan ääressä, tulee mieleen vanhat valokuvat.
Pidän Eeva Joenpellon kirjasta Johannes vain, jota luen. 
Pidän siitä, että ehdin lukea. (En pidä siitä, etten ehdi katsoa televisiota.)
Pidän ajoista, joina jaksan toivoa.
Pidän uusien asioiden ideoimisesta, muuttumisesta haaveilemisesta.
Pidän unesta, jossa saaresta löytyi funkkistalo, jota asui vanha taiteilijanainen.
Pidän aluista. Tuoreudesta. 
Pidän siitä, että pöydän ääressä on paljon väkeä.
Pidän yksinolosta.
Pidän laaja-alaisuudesta: ihmisistä, joiden ei tarvitse rajata liikaa.
Pidän hauraista esineistä.
Pidän yksityisyydestä.
Pidän monista käytännön jutuista ja nautinnoista. Tyttären ompelutöistä. Läheisyydestä. Vaniljan tuoksusta. Saippuoista. Villasta. Puhtaasta ihosta. Lakanoista. Kahvista. Vintagemekoista. Vanhoista koruista. Kirjoista, joiden sivuja ei ole leikattu auki. Antikvariaatin tuoksusta. Kämmenen viivoista.

Listojen tekemisestä pidän. Tämän vuoden töiden listassa on vielä pari juttua, loput kurkottavat vuodenvaihteen yli.
Työlista ei tyhjene ikinä. Joo, pidän siitä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Vastakaikuja