lauantai 30. tammikuuta 2016

Minä ja Maria Vehra

Siinä on kuva kuvasta, grafiikasta seinälläni. Se on Inari Krohnin. Sain sen Rolando Pieraccinilta. Puut korkeat, äkkiä venähtäneet ja hontelot, niiden alla istuu nainen sylissään tyttö. Ehkä minä ja tytär. Ehkä aurinko on nousemassa.

Kun makaa aamulla hämärässä huoneessa, pään läpi menee muistikuvia limittäin ja päällekkäin. Tänä aamuna ajattelin, miten oltiin Villen kanssa Krakovassa vuonna 1999. Ajattelin hostellia, jossa asuttiin, suurta kivitaloa, opiskelija-asuntolaa. Sen kortistoon minut kirjattiin nimellä Maria Vehra. (Olen Maria Johanna, siksi passin-vilkaisijoille olen Maria, pidän siitä, toisesta minästä. – Te ette tiedä, kuka olen oikeasti.)

Kuka hän oli, kuka minä olin silloin?

David Bowien kuoleman jälkeen olen ajatellut jatkuvaa muutosta. Monta vaihetta miehellä. 70-luvun Bowien tunteneet eivät olleet tunnistaa sitä nauravaa blondia, joka hänestä sukeutui 80-luvulla.

Muutos: ettei juuttuisi toistamaan samaa. Samoja kuvia, samoja lauseita, blogissakaan. Että menisi epämukavuusalueelle. Vaikka nyt niin, että tarttuu Erica Jongin uuteen kirjaan, koska Jong ärsyttää. Ärsyttää narsismi; henkilökohtaisista syistä peräännyn äkkiä takavasemmalle, kun sen haistan. Mutta Jong, nyt: on tosi kauan siitä, kun luin Lennä, uneksi! Kuka olin silloin?

Palaan Krakovaan. Muistanko oikein, oliko se hostelli edes Krakovassa, vai ehkä Prahassa, iso sänky täytti koko kopperon, lakanat mytyssä, yhtenä iltana ukkosmyrsky riehui talon yllä, avattiin kattoon asti ulottuva ikkuna, istuin ikkunalaudalla ja kuuntelin miten sade jyskyi asvalttiin. Siitä on valokuva, siksi muistan hetken. Minulla on Krunan second hand -puodista ostettu hellemekko päällä, paljaat ruskeat käsivarret, katson ulos myrskyyn. Olen sama ja muuttunut. Tiedän että toiveita toteutuu kun niitä sanoo ääneen, viime viikollakin toteutui, toivon että jatkaisin muuttumista.

PS. Muutoksesta muuten kertoo myös Crystal Mosellen hyvä dokkari The Wolfpack, onneksi ehdin edes yhteen Docpointin esitykseen. Angulon pojat jäivät minuun. Aitous,  viattomuus, pelko ja rohkeus, henkinen väkivalta, rakkauden pelastava voima. Ja New York, Manhattan: ikkunasta nähtynä.

2 kommenttia:

  1. Luin kirjoituksesi, ja samaan aikaan katse harhautuu tuossa ruudun yläkulmassa vilkkuvaan ruutuun, vaihtuviin kuviin.. Tulee mieleen jokin kaukainen tilanne, istun hämärässä huoneessa ja diaprojektori raksahtelee kuvien vaihtuessa, heijastuessa rullalta alas vedetylle valkealle kankaalle. Sitten siinä lukee tuo Anderssonin "Sitä mitä kaipaamme emme menetä koskaan, sitä jota rakastamme kaipaamme aina."
    Minäkin olen kahden nimen nainen. Ja sitten on ne kaikki hiljaiset nimet joita itselleni annan, kaikki se aika, kaikki se valtava, ikuinen tunnistettavaksi tulemisen toive. Että tulisi tutuksi, edes itselleen, mutta ei silti juuttuisi, ettei lakkaisi.. Kenties se ikuinen "toukka - kotelo - perhonen" - oman sisäisen maailmansa ihana, jatkuva metamorfoosi, ihmettely.

    VastaaPoista
  2. Ehkä tosiaan vähän levoton tuo diaesitys…:) En tiennyt minä tekniikan ihmelapsi, kun instagramia linkitin, että kuvat tulevat slide-showna. Antaapa olla jonkin aikaa.

    Kahden nimen nainen, niin muuten oletkin! Että tulisi tutuksi edes itselleen: niin just. Muutos on ehkä kulunut sana, helppona ohimenevä, mutta mulle ajatuksena tärkeä.

    VastaaPoista

Vastakaikuja