perjantai 1. tammikuuta 2016

Syvenevää metsäläisyyttä

"Metsä peittää enemmän kuin paljastaa. Rajoitettu näkyvyys, hämyisä valaistus, käkkyräiset ryhmyiset puut, lieot, juurakot, sammaleiset kivet ja onkalot saavat ihmisen mielikuvituksen liikkeelle…" 

(Suomalainen aarniometsä, Petri Keto-Tokoi & Timo Kuuluvainen)

Tässä vuodenvaihteessa on tullut käveltyä paljon metsässä. Asumme metsän taskussa, tämä "puisto" levittäytyy laajalle. Polkuja ja ulkoiluteitä (tai latuja, jos on lunta) pitkin pääsee kauas. Jos jaksaa kulkea, jos huvittaa. Harva se päivä kuleksin tässä lähellä: laakealle kalliolle, purolle. Nyt puro on jäässä, sen yli vie pari lautaa. Joku siivekäs on levähtänyt sillalla. Parasta metsässä on, kun hämärä sakenee. Metsä ritisee ja kahahtelee, naksahtelee, humisee. Voisin nojata männyn runkoon ja jäädä siihen, sulautua pimeään piiloon, en saa vielä, pitää tehdä asioita ihmismaailmassa.

Lähiömetsä on tarpeeksi hyvä, se on lähellä. En väritä värityskirjoja,  metsä on mindfulnessini. Asuin nuorena kahdeksan vuotta keskustassa, mutta nyt minusta ei olisi asumaan kivikaupungissa. Rakastan Helsinkiä, Kalliota varsinkin, mutta haluan nukkua metsä ikkunan takana.

Olen opiskellut biologiaa, vaeltanut rinkka selässä metsissä, osoittanut mieltä erämaitten & aarniometsien puolesta, yöpynyt laavuissa, teltoissa ja majoissa yksin ja perheen kanssa. Nyt saan metsässä yhteyden tyttöön, joka alle kymmenvuotiaana vei linnuille kaurahiutaleita hankeen kuusten juurille ja kurkki juurakoitten alle nähdäkseen tonttujen taloja. Olin lukenut Will Huygenin Suurta tonttukirjaa enkä tosiaankaan epäillyt tonttujen, peikkojen, menninkäisten ja haltioitten olemassaoloa… – Annan metsän kutkuttaa mielikuvitusta, romantisoin lähiöpusikoita häpeilemättä. Tai ei se mitään romantisointia ole, huono sana. Jotenkin vain kuoriudun, mieli liikkuu, kuvittelee ajatuksia. Tekeillä olevia. Tulevia.



Suuren tonttukirjan lisäksi yksi metsäkirja-aarteita on Sanni Sepon ja Ritva Kovalaisen Puiden kansa. Se on ihana, kiihdyttävä kirja suomalaisten suhteesta puihin. Pyhä kirja.

Joulun alla joku salaperäinen koristeli kuusen takametsään, polun varteen. Me tyydyimme tuomaan palan metsää kotiin. Se tuoksuu ja tiputtelee neulasia. 






8 kommenttia:

  1. Hieno bloggaus.

    Lähiömetsät ovat hyviä paikkoja tutustua luontoon ja rentoutua. Kannattaa katsoa kartasta ja uskaltautua poluilta pois (minkä olet tehnytkin, mutta muut :)

    Ihmiset yleensä heräävät lähiömetsän olemassaoloon vasta, kun siitä kaadetaan puut ja louhitaan kalliot ja rakennetaan tie tai taloja tilalle.

    Itseä harmittaa lähiömetsien kallioilla olevat lasinsirut, asialle pitäisi tehdä jotain, helpointa olisi kieltää lasipullot.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jokke, totta tuo herääminen, tämäkin metsä, metsänen, metsikkö on ollut uhanalainen pari kertaa.

      Poista
  2. Kovin samanlaisissa tunnelmissa ja maisemissa olemme, Johanna! (Tuo Metsän kansakin!)

    Minulla oli jo lapsuudenkodin (sen, joka oli pitkäaikaisin) vieressä tällainen samanlainen metsä kuin nyt. Pitkä kaistale kuin seinämä, salpasi valon eikä ollut ihan ristiriidaton, jos niin voi sanoa, taisi olla yksityisomistuksessa. Nyt täällä kapungin metsä alkaa heti pihasta, siihen voi astua tuosta vain. Tässä nykyisessä metsässä on puro, joka on minulle tärkeä, ja järvi soineen mutta myös uimarantoineen, aiemmassa oli vain suo ja kauempana kylillä oli joki, joka on kai eniten minun vesimaisemaani, jokia on ollut elämäni varrella useita tärkeitä.

    Minua on riemastuttanut viime aikoina, että tuonne metsään ovat löytäneet perheet (muuallekin kuin uimaan ja pururadalle/ladulle tai muuten muokatulle maastolle). Purokin on niin omanlaisensa ihmeteltävä.

    VastaaPoista
  3. Yritin siis blogissasi käydä huikkaamassa, että samoilla taajuuksilla mennään - mutta ei se antanut minun siellä huikkailla.

    Puro on vähän kuin pieni joki. Tästä kun vähän matkaa kävelee metsiä ja ison tien ali, pääsee merenlahden rantaan. Mutta metsän purot ovat enemmänkin ruskeavetisiä ojia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. PS. Puiden kansa siis sullekin tuttu? Se on ollut rakkaimpia kirjojani siitä saakka kun ilmestyi.

      Poista
    2. Totta, puro on kuin pieni joki. Tuo meidän vaihtaa väriä, välillä sen vesi on ihan harmaata, joskus punaruskeaa, välillä suht kirkasta, riippuu virtauksesta, sulamisesta, sateesta. Kiintoisaa tehdä noita havaintoja.

      Sinulla on siellä meri lähellä, unelmaista.

      Juu, on tuttu teos minullekin tuo Puiden kansa, olen antanut lahjaksikin (lähipiirissä on metsäihmisiä, työnsäkin puolesta). Ihana kirja.

      En tiedä, mitä häikkää tuolla bloggerin kommentoinnissa oli. Olisikohan uusi vuosi kuormittanut hetkellisesti ja tuonut viivettä? Löysin viestisi sieltä kommenttilaatikosta kyllä, näkyy blogissakin :)

      Poista
  4. Toinen metsäihminen ilmoittautuu. Lähiömetsän vieressä kasvaneelle metsä on juuri tuota, pakopaikka ja lataamo, jota ilman ei kovin pitkiä aikoja jaksa olla. Onneksi nykyisen kodin takana on pienoismetsä, vaikkei tuollaista ihanaa polkuja risteävää metsää olekaan.

    Suuri tonttukirja ei kuulunut omaan lapsuuteeni, mutta kylläkin tyttären lapsuuteen, jolle kirja kovasti luin. Yhdessä vaiheessa meillä olivat tyttö ja tontut jopa kirjeenvaihdossa.

    Ihanaa alkanutta vuotta! Olkoon se onnellinen, satumainen ja hyvä!

    VastaaPoista
  5. Kirjeenvaihto tonttujen kanssa on ihana ajatus. Satumaista uutta vuotta sinnekin, juuri hyvin valittu sana se.

    VastaaPoista

Vastakaikuja