keskiviikko 13. tammikuuta 2016

Tarkoituksenmukaista


Tuhat kertaa tuhat vuotta, mitään ei voi tehdä suotta. Kävin Tampereella Lauri Viita -museossa, viimeistelin Viita-tekstin, yövyin Mansessa, käppäilin pitkin Pispalaa kunnes näpit ja varpaat jäätyivät. Pispala on rakennettu alun alkaen ilman asemakaavaa, talot ovat hakeneet oman, orgaanisen, mielikuvituksekkaan järjestyksensä.

Viita oli jyrkkä, jyhkeä. Ei yrittänyt olla hauska. Tykkään siitä. Jos oli pisteliäs, oli sitä itsensä, ei muitten takia. Pispalakaan ei yritä mitään, ei ainakaan olla värikäs tai hauska. Se vaan on. Talot ovat varmaan vetoisia, ajattelen pakkasessa. Ja sitten ajattelen, että voisi olla kiva kehittyä jyrkäksi, jyhkeäksi eukoksi.

Viita kuoli neljäkymmentäneljävuotiaana. Oli silloin jo aika väsynyt elämään. Itse olen avaamassa jotain uutta ovea.

Kotiin (vetoisahkoon taloon) palattua alkoi sataa lunta, pikkuhiljaa, sitten koko ajan enemmän, puitten oksilta humpsahteli isoja koloja hankeen, mentiin pulkkamäkeen, pulkka upposi hankeen, tytär sukelsi pumpuliin. Kävelin koskemattoman lumen läpi, jäi syviä kuoppia.

Lumi voi olla runoissa unohdusta, sanon runoryhmälle. Se kätkee, peittää, piilottaa.
Pienenä tein lumienkeleitä, heilutin käsiä niin kauan, että lumen alta tuli kohmeinen nurmikko esiin.


Kirjoitussytykettä olen hakenut kuvia katsomalla. Vanhoja kuvia, aikataskuja. Katseita takaisin kuvista päin minuun. Huulten amorinkaarta. Vinoon leikattua otsatukkaa. Likaista esiliinaa. Isäntää, emäntää ja kahdeksaa lasta. Peltomerta, pellon horisonttiin laskevaa aurinkoa. Kotirantaan sidottua soutuvenettä. Valokuva on pysäytetty hetki, luon tarinaa sen ympärille. Henri Cartier-Bresson sanoi etsivänsä "ratkaisevaa hetkeä": kun saa sommitelman kameran etsimeen, pitää odottaa, että valokuva tapahtuu. Ennen kuvaa ja kuvan jälkeen tarina on katsojan ajatuksissa. 

Ja sitten piirroksiakin. Maurice Sendakin My Brother's Book, Blakea ja Shakespearea ja ties mitä sekaisin, talvi-illan tarinaa, a boy in winter fell deep in ice, tästä lähtee, kasvaa. Joka päivä on täynnä polkuja, sanomista, menee nopeasti. Ajattelen viivat pisteestä toiseen, kunnes kuvio on sellainen kuin sen pitääkin olla. Tykkään aina ajatella kirjoittamisen prosessia. Se on vähän kuin kehikko, joka auttaa pitämään aineksia koossa. Miksi muotit ovat tylsiä, mutta kehikot hyviä?



PS. Virittelen parempaa kameraa käyttöön, sen patteri latautuu. Haluan ottaa paperikuvia, haluan että ne säilyvät vielä sittenkin kun nämä ohjelmat lakkaavat toimimasta. (Haaveilen jopa, että ehtisin taas joskus pimiöön, niin kuin nuorena, kun kuuluin kamerakerhoon ja kehitin kuvia Ilokiven yläkerran pimiössä. Se taika. Näkyväksi taikominen.)

6 kommenttia:

  1. Mulla on seinällä Bremerin Laatokka. En koskaan kyllästy katsomaan sitä. Olen kuullut että aika moni on siirtynyt "paperikuvakameroihin" - ja ymmärrän sen hyvin, siinä on tiettyä viehätystä. Pitääkin kaivaa isän vanhat polaroidkuvat ajalta jolloin en ollut vielä edes olemassa. Niissä on jotain vastustamatonta, valkoisine reunuksineen ja juurikin melekein varastettuine hetkineen.

    VastaaPoista
  2. Mitä telepatiaa. Kävin juuri kommentoimassa Undinen punaisia kukkia, puseroa. Sait mut miettimään rakkautta. Sen laatuja. Sellaistakin hiljaista, joka tietää, on vain ja tietää.

    Joo, mua todella pelottaa aika, jolloin kaikkia tuhansia kuvatiedostoja ei saa enää auki, ties mihin pilviin ne katoavat. Paperikuvia ottaessa vähemmän oli enemmän. Olen katsellut Ismo Höltön valokuvia paljon viime päivinä.

    VastaaPoista
  3. Esko Männikkö: "Digikamera on ihmiskunnan paras keksintö" http://www.hs.fi/kulttuuri/a1388394901427
    Paha sanoa vastaan...

    VastaaPoista
  4. Ei digissäkään vikaa ole. Nyt viime aikoina olen ärtymyksekseni kuvannut kännykällä, kun en jaksa pitää isoa digijärkkäriä mukana.

    Mutta mua kiehtoo mustavalko. Että oppisin niitä valoja ja varjoja käsittelemään.

    VastaaPoista
  5. Luin uusimman kirjasi. Kiitos siitä.

    VastaaPoista

Vastakaikuja