perjantai 5. helmikuuta 2016

Pyhiinvaellusta

"Pyhiinvaellukseni päämäärä on aina toinen pyhiinvaeltaja."

(Olga Tokarczuk, Vaeltajat, suom. Tapani Kärkkäinen)

On kirjoja, joihin palataan yhä uudestaan, ei niitä elämään monia mahdu.

Miksi palataan?

Ne hämmästyttävät, kerta kerran jälkeen.
Muuttavat näkymää.
Muistuttavat mahdollisuuksista. Antavat luvan puhua. Avaavat lukon.

Olen varmasti puhunut Olga T:sta ennenkin. Löysin Päivän talo, yön talon kauan sitten, joskus 2000-luvun alussa, kollegan & ystävän vinkistä. Se on kirja jota monet tuntemani kirjoittavat (ja unia näkevät) ihmiset rakastavat, ihmeellinen, omalakinen aarrearkullinen puolalaisia kansantarinoita, keskiaikaisia legendoja, lyhyitä esseitä, rujoja, kummallisia, syrjässä eläviä ihmisiä joita katsotaan yhtä aikaa unen ja aamun läpi, satumaisesti ja ankaran paljaasti. – Ihminen, vertainen, Tokarczukin kirjoja lukiessa tulee tunne, että haluan puhua hänen kanssaan, haluan kosteudelta haisevaan taloon jossa vaatteet kaapissa haurastuvat vuosi vuodelta, tapetit kupruilevat, enkä kuitenkaan halua, kirjat riittävät. Omat sanat lähtevät liikkeelle tästä, olen toisessa talossa.

Jokainen Tokarczukin kirja on keitos tietoa ja kuviteltua, unissa nähtyä totuutta, romaanin kehyksissä. Lajien sekoitus: esseen ja romaanin, faktan ja fiktion. Yhtä aikaa hajanainen ja ehjä, koossa, vähän kuin ne ihmiset, joita kirjan sivuilla kulkee, Krysia, Marta, Wilga, Paschalis. Tai Ergo Sum, vankileirillä vuonna 1943 jossain Vorkutan ja Krasnojen aseman välissä, pakkasessa, lumimyrskyssä.

Ergo Sum selviää hengissä.

Ja myöhemmin: hän lukee ja lukee, säilyäkseen ihmisenä.

"––- istua viileässä asunnossa, juoda teetä, maistella kakkua, lukea. Pureskella pitkiä virkkeitä, maistella niiden merkitystä, tavoittaa silmänräpäyksen ajaksi niiden syvempi merkitys, ihmetellä sitä ja olla hiljaa, liikkumatta, silmät nauliutuneina ikkunan neliöön. Tee jäähtyy ohutreunaisessa kupissa, sen ylle kohoaa pitsinhieno höyry, joka siinä samassa haihtuu ja jättää jälkeensä tuskin tavoitettavan tuoksun. Valkoisella paperilla kiemurtelevat kirjainten jonot tarjoavat turvapaikan niin silmille, mielelle kuin koko ihmiselle." 

(Päivän talo, yön talo, suom. Tapani Kärkkäinen)




8 kommenttia:

  1. Kauniisti kuvaat sitä, mitä kirja voi olla. Miten se voi sellaisenaan riittää.

    Yksi Varsovan matka ja puolalaiset kirjat - siinä maailmassa minäkin olen viihtynyt. Tätä kirjaa en tunne, mutta se kuulostaa arvoitukselliselta ja kiehtovalta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Tokarczukista innostuin aikanaan niin, että opiskelin hetken jopa puolan alkeita, se sitten jäi, nuo konsonanttijonot… Mutta puolasta on suomennettu hyviä kirjoja.

      Poista
  2. Ja on niin lohdullinenkin tunne - se kun tietää että voi astua siihen taloon, kynnyksen yli. Että se on siellä, se kaikki josta löydät itsesi, elämäsi, toiseuden.. Teekupit, ajan kulumisen, ajan pysähtymisen, turvapaikan. Ja silti jokin itsessä lähtee liikkeelle, liikkuu, on jatkuvassa liikkeessä.

    VastaaPoista
  3. Niin se on, ihme. Että pienet mustat merkit voivat rakentaa maailmoita, muuttua peilinpaloiksi, joihin katsottuaan tajuaa itsensä, koska tajuaa toisen, tai jotain..

    VastaaPoista
  4. Lukupiirimme luki viime syksynä puolalalista kirjallisuutta. Tokarczukin Vaeltajankin luimme ja olimme yksimielisesti vaikuttuneita. Ensyklopediaromaani. Nerokas. Anneli K.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vaeltajat on upea. Luen sitä paraikaa uudestaan, se innoitti postaukseenkin. Toivottavasti Olga T. voittaisi Nobelin.

      Poista
  5. Sydämeenkäyvästi tosiaan kirjoitat siitä, mitä kirjat voivat ihmiselle merkitä. Vaeltajat oli niin hieno, mutta tätä Tokarczukin kirjaa en tunne. Mutta heti heräsi polttava halu lukea, upota tuohon maailmaan. Niinpä menin ja tilasin sen antikvariaatista. Kiitos vinkistä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihanaa. Tämä on ollut minulle Tokarczukin suomennetuista kirjoista tärkein.

      Poista

Vastakaikuja