perjantai 25. maaliskuuta 2016

"Olin se kuka olin."

On ollut kirjoittamisen aikoja. Keskeneräisistä töistä ei viitsi puhua täällä, puhun sitten muusta.

Läsnäolo. Tarvitsen sitä oikein annosteltuna, kirjoittamis-yksinolon vastapainoksi. Se pitää liikkeellä.

Opin koko ajan olemaan enemmän oma itseni ihmisten seurassa. Se on parempaa kuin mikään. Ai vasta nyt? Paljon on vuosien varrella ollut  sordiinoa: hoitelen velvollisuuteni olematta täysin läsnä. Ehkä siihen ei ole ollut voimia. Ehkä tämä ikä on muutenkin hyvää kotiintulemista. Muillakin kuin minulla.

Luin tässä Anelma Järvenpää-Summasen esseekokoelman Kaidepuita kaaoksen keskellä – kirjanrakastajan tunnustuksia. Järvenpää-Summanen kirjoittaa muun muassa jännittämisen katoamisesta ihmisten edessä. Hän on ohjannut kirjoittajia Joutsenon opistossa yli kaksikymmentä vuotta: 

"Viimeisinä vuosina kirjoittajakursseilla olin vapaa. Mieleni sopukoista oli suora yhteys siihen mitä puhuin, ajatus virtasi esteittä ja alitajunta pulputti sinne painunutta tietoa pintaan. Olin se kuka olin."

Tunnistan kokemuksen.
Ja taas tulee mieleen Engelin päiväkirjaote Jukka Viikilän uudesta romaanista: "Elämä on kiireinen harjoitus, kaikki asiat kohdataan vain kerran. Varsinaista kertaa ei tule."  


Kirjat ja ihmiset: joskus on kokonaisen kohtaamisen hetkiä.  

Järvenpää-Summanen tutkii myös sellaista elossa olemisen kokemista, jonka lukeminen antaa. Kirjaa ei tässä voi mikään muu media korvata. Sitaatti Juha Seppälän haastattelusta: "Kirjallisuus oli henkiinjäämistä, se ei ollut mikään harrastus. Tajusin, että kirjallisuus on maailma, jonka välityksellä ihminen voi säilyä hengissä, vaikka se olisi kuinka helvetin yksinäinen."




(Kuvat otin syyskuussa Jerevanissa Sergei Parajanov -kotimuseossa & Aeroflotin lennolla, matkaseurana kirja ja kahvi.)








2 kommenttia:

  1. Minäkin olen ollut huomaavinani. Tuon saman, kotiinpaluun tunteen - itsessäni, ja muissa - tässä iässä, ajassa.
    Itse olen pohtinut paljon läsnäoloa viimeaikoina, että kuinka paljon sitä puolittaista onkaan. Ehkä siksi ohjaudun koko ajan enemmän pois "maailmasta" (ihan kuin nyt siellä koskaan kovin paljon olisin ollutkaan...!), tai ehkä se on sitä että tykkään turvautua koko ajan enemmän vanhanaikaisiin tapoihini olla olemassa. Lukeminen, käsityöt, kirjoittaminen, musiikki. Kriisiterapiaa, arkista ajankäyttöä, ajatustyötä, oman maailman laajentamista, kuulumista.. Enemmän, syvemmin kuin sosiaalinen media, televisio, iltapäivälehdet...
    Uskon vakaasti että on "ikuisia" asioita. Toki jokaiselle aikansa lapselle ne saattavat näyttäytyä eri tavoin. Jotenkin lukeminen tuntuu vain niin ylivoimaisen universaalilta. Kuin loikkaisi koko ihmisyyden läpi ja yli, sen keskelle.

    VastaaPoista
  2. Samaa kokemusta. Huomaan, että tulen levottomaksi, ei-hyvällä-tavalla, audiovisuaalisista ärsykkeistä jo suht pieninä annoksina. Tai niiden suhteen olen tosi valikoiva ja rajaava, haluan katsoa ja kuunnella tietoisesti, ei niin että syötetään jotain koko ajan.

    Ihmisaivothan eivät ole juurikaan muuttuneet siitä, kun homo sapiens kehittyi. Maailma ympärillä sen sijaan on, hm, pikkasen toinen. Varmaan jokin muinainen osa meitä vetää noiden "ikuisten" asioiden pariin.

    VastaaPoista

Vastakaikuja