lauantai 26. maaliskuuta 2016

Muistikuvia

Kun pitää tehdä muuta, unohtuu katsomaan kuvia. Kovalevy täyttyy ja pilvet, en halua hävittää yhtään kuvaa. Muistia on helppo pöyhiä ja pöllyttää, tässä se on kaikki. Muovailuvahan tahma, heinän hively kyynärtaipeessa, lasten kädet kaulalla, aina joku sylissä. Täysvuosia, ihan just ne oli vielä noin pieniä, pitkäksi hujahtanut teini oli etuhampaaton ekaluokkalainen, pikkusisko maalasi sormiväreillä seinään, yksi puki kettupuvun päälle ja polki kolmipyörää, toinen istui joulupukin polvella ja yritti hymyillä.

Osasinko olla. Osasinko tarpeeksi. Osaanko, ehdinkö tehdä kaiken mitä haluan. Antaa kaiken. Joskus elämä oli yksinkertaista, siitä on kauan. Ennen lapsia en tiennyt itsestäni tätä kaikkea. Olen tehnyt pitkää matkaa itseeni.

Katselen matkakuvia, Vienan-Karjalaa, haistan tuoksut, pujon ja angervon, hautuneen mustan teen, etikkaliemeen säilötyt tomaatit. Vuokkiniemessä ja Haikolassa mennyt aika on tallella, painan kämmenen harmaata hirttä vasten ja kuuntelen sitä. Pitsiverhon riekale hylätyn talon ikkunassa. Veteen unohtunut ruuhi. Nadja sanoo kauan sitten kuolleesta miehestään: siellä se Iigor nukkuu ja heinä kasvaa. Uhtuan kirjastossa luetaan tekstejä ääneen, saadaan teetä samovaarista, ystävät ympärillä.
Jos olisi jäänytkin sinne.

*

Olen lukenut uusia kirjoja, uusia runoja viime kuukausina. Hitaasti. Sana sanalta. Illalla sängyssä. Tai bussissa, kun ikkunasta näkyy vain sumua meren päällä. Sanat liikuttelevat, ajat liukuvat limittäin, kun luen  myös menneistä. Ostin Helena Anhavan kokoelman Murheellisen kuullen on puhuttava hiljaa  Sofiankadun antikvariaatista, Hiltusen ajoilta tärkeästä paikasta. Ja kirjan muistan jo äidin hyllystä, ajattelen naisten ketjua, äitejä ja tyttäriä. Tässä on monta hyvää runoa muistamisesta. En halua että tämä ikinä loppuu. Mikä. Mikään.

"Huvilan kirjahyllyllä
    kaksikorvainen posliinikuppi,
neljä sinistä pääskystä sen kyljessä,
pohjassa Blue Bird, Victoria, Austria.
Ostettiin Nurmeksen Kauppa-Yhtiöstä
heinäkuun viimeisenä – nimipäivälahja tädiltä
joka opetti sokeille lapsille käsitöitä.
Hänkin poissa jo kolme vuosikymmentä.
Se oli se kesä jona Ikolan emäntä
tuli ovelle ja sanoi:
– Olokeepas hyvät ja tulukee palasta, palasta ottammaan!
Kesä niin kuuma ja kuiva että mesikan marjoista meni mehut,
vuosi oli kolmekymmentäseitsemän
ja kaikista avoimista ikkunoista
kaikui:
"Näin laulaen meriä kulkee…"

(Helena Anhava: Murheellisen kuullen on puhuttava hiljaa, Otava 1971)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Vastakaikuja