maanantai 25. huhtikuuta 2016

Elossa olevia ihmisiä


Uusi on työn alla. On avaraa taivasta edessä.
Sanoille on tilaa, olen tehnyt sitä.

Maltan, en puhu. En käväise, en mene. Se vaatii yksinäisyyden sietämistä, lähes sietämätöntä. 

Olen oppinut sen hitaasti. 

Ajattelen, että on ihmisiä, joiden reitti on suora ja selvä. Ehkä se näyttää siltä vain kauempaa. Ihmettelen sitä silti.


Ja ihmettelen ihmislajin kykyä selittää omat tekemisensä aina parhain päin. On kuin en ihan kuuluisi tähän lajiin. Mihinkään lajiin.  


*

Parhaat kirjat, ovatko nekin ihmettelyä? Luin Elena Ferranten kirjan Loistava ystäväni, joka on järisyttävä. Luin sen romaanina, minua ei kiinnosta salanimen takana piilevä persoona, ihan riittävän elävänä ja kokonaisena hän on kirjan minäkertojassa läsnä. Ferrante kuvaa työväenluokkaista lapsuutta Napolin köyhässä korttelissa, väkivaltaa, camorraa, köyhyyttä, aikuisten elämänpettymystä. Ja sitä, miten lukemisesta ja oppimisesta tulee tie johonkin muuhun. Miten nuoret aina etsivät sitä mahdollisuutta, yrittävät toteutua, etsiä reittiä pois sameudesta, jossa ympäristön aikuiset kahlaavat.

Haastattelussa Ferrante on sanonut, että ei kirjoita omaelämäkerrallista romaania, vaan fiktiota. ”Olen vakuuttunut että fiktio, kun se toimii, on totuudellisempaa.” 


Samaan ajatukseen törmään lukiessani Keltaisia esseitä. Vappu Kannas kirjoittaa hienosti minulle rakkaasta Alice Munrosta


Munro on sanonut omaelämäkerrallisessa Sanansaattajassa

"Kun kirjoittaa olemassa olleista ihmisistä, törmää aina ristiriitoihin."

Sekä Ferranten että Munron voima on siinä, että he kirjoittavat "olemassa olleiden" ihmisten ristiriidat tekstiin, esille. Silloin henkilöistä ei saada eheitä romaanihenkilöitä, eikä heille ehkä edes tapahdu "käänteitä" tai "loppuratkaisuja". Mutta eläviä heistä tulee.  Ihania. Kummallisia. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Vastakaikuja