perjantai 8. huhtikuuta 2016

Kotiutumisesta

Olen mietiskellyt ihmisten kotiutumista ja kotouttamista, sitä miten se voi onnistua ja epäonnistua. Mikä saa tulijan kotiutumaan uuteen paikkaan? Mitä tarvitaan?

Mietin omia asuinpaikkojani. Muutin 18-vuotiaana kotoa Jyväskylään opiskelemaan. Siihen mennessä olin asunut kuudessa eri osoitteessa eri paikkakunnilla, Suomessa ja Amerikassa (jossa asuin 2-3-vuotiaana).

Jyväskylästä muutin kahden vuoden jälkeen Helsinkiin, ensin yhteen, sitten toiseen yksiöön. Sitten muutin Turkuun hellahuoneeseen, sitten Leppävaaraan mäen päälle kerrostalon ylimpään kerrokseen…

Hiljattain tajusin, että olen nyt asunut tässä kodissa, tässä metsänlaidan talossa, kolmetoista vuotta. Elämäni pisin aika yhdessä paikassa.

Olen kotiutunut tähän. Olisinko arvannut?
Kun joskus nuorena haaveilin Tampereelle muutosta, kollega sanoi: "Kestää kymmenen vuotta kotiutua uuteen kaupunkiin."
Se voi olla totta.
Nyt tunnen naapuruston ihmisiä. Tunnen lapsia, vanhempia, vanhuksia. Melkein joka kerta kun menen kauppaan tai puistoon, tulee tuttu vastaan. Naapureista on muuttanut ihmisiä pois ja uusia tilalle, taloja on purettu tonteilta ja uusia rakennettu. Metsä talon takana on pysynyt, sen nimi on Pyhän Ristin puisto, se on puistoksi kaavoitettu.



Tein muinoin graduni Eavan Bolandista ja tulin samalla sukeltaneeksi irkkurunouteen enemmänkin. Irlantilaisessa runoudessa on keskeistä paikka ja paikan henki. Omaa identiteettiä hahmotetaan suhteessa paikkaan: maahan ja sen historiaan.

Seamus Heaney voitti kirjallisuuden Nobelin vuonna 1995. Hän vieraili Suomessa, kävin yliopistolla kuuntelemassa hänen luentoaan 24.8.1995. Muistan päivämäärän tarkkaan, koska olen merkinnyt sen muistikirjaan. Merkintöjeni mukaan Heaney on puhunut tällaisia:

"Runoilijan kolme vaihetta (vrt. Wordsworthin pöllö-runo, Heaneyn varhainen innoittaja):

1) huhuaa kuin pöllö: huhuu! olen täällä! (narsistinen vaihe)
2) pöllö vastaa huhuiluun – runoilija _etsii_ vastausta
3) runoilija tuntee sulautuvansa ymp. luontoon, olevansa osa sitä, kaikki virtaa läpi ja on ja elää"

Kieputtavalla, nuorella käsialalla olen kirjoittanut muistiin myös tämän:

"Poetry must go a bit further than conscious – a poet is in contact with the previousness and 'with the under parts' -- syvimmät itsen osat tavoitetaan olemalla yhteydessä MAAHAN, MULTAAN, KONKREETTISEEN."

Tulee mieleen Jyrki Vainosen hienosti suomentama Heaneyn runo, jossa katsotaan ja sanoitetaan sitä, miten isä huhkii ja lapioi multaan syvää kuoppaa. Sitten todetaan:
"Etusormen ja peukalon välissä lepää kynänpätkä. Minä kaivan sillä."

*

On kirjailijoita, joiden kirjat sijoittuvat aina samaan paikkaan, kotiseudulle. He ammentavat loputtomasti samasta maaperästä, ehkä etsivät koko ajan omia juuriaan. Monelle heistä juurtuminen mahdollistaa mielen vapaan liikkeen. Kuten lapsi tarvitsee riittävästi turvallisuutta, että mielikuvitus voi elää.

Ajattelen talon perustuksia, jotka kaivetaan tukevasti maahan. Ajattelen, miten vähän tunnen tarvetta muuttaa mihinkään muualle nyt, kun olen viimeinkin alkanut kasvattaa juuria. Ja että näkee paljon, kun malttaa pysyä tarpeeksi kauan paikallaan: ihmiset liikkuvat ympärillä, näen heidät, kotiseutu virtaa läpi ja on ja elää. Siihen vaaditaan tolkuttoman paljon aikaa. Voi olla, että kaikille ihmisille ei koskaan tarjoudu mahdollisuutta juurtua.

(Voi tietysti kysyä, onko ihmistä tehtykään juurtumaan. Se on jo toisen kirjoituksen aihe... Kirkolla oli pari vuotta sitten kampanja nimeltä "juuret ja siivet". Vanha sukulaiseni puhkui kiukkuisena nähtyään otsikon: juuret JA siivet, voiko typerämpää olla! Sain mieleen kuvan olennosta, joka tiukasti multaan juurtuneena yrittää aukoa siipiään, mutta ei pääse irti maasta. Ja sitten olennon, joka lentää juuret ilmassa hulmuten. Ilmajuuret? Joskus ne voivat kasvaa maahan kiinni. Lennettyään voi asettua.)




6 kommenttia:

  1. Tutustuin vasta hiljakkoin itse Heaneyhyn ja Seamus on varsin vahva runoilija (tiedän että pitäisi käyttää imperfektiä).

    Kotiutuminen on myös itsestä kiinni. Lapselle se voi olla helpompaa, muutimme lapsena paljon, eikä ollut minusta ongelma. Aikuiselle voi olla helpompaa tilanteessa, jossa on samanlaisessa elämäntilanteessa olevia ihmisiä, tai koko asuinalue on uusi. On hankala muuttaa yhteisöön, joka on jo kauan ollut yhdessä ja on tietyllä tapaa "valmis" ja sisäänpäin kääntynyt...

    VastaaPoista
  2. Minulle oli kyllä vaikeaa mennä uuteen kouluun, jättää vanhat ympyrät ja kaverit. Kyllä sitä voi verrata "valmiiseen yhteisöön" muuttamiseen. Aina joutuu jotenkin lunastamaan paikkansa.

    VastaaPoista
  3. Totta, että uuteen kouluun on vaikea mennä ja luokalle, sielläkin on "yhteisö" jo valmis. Vaihdoin koulua vain kahdesti ja kesän aikana, pahempaa on mennä kesken lukuvuoden ehkä. Lpasesta on myös varmasti kurjaa jos kaverit muuttavat yksi kerrallaan pois esim. rivitalosta muuttavat omakotitaloon ...

    VastaaPoista
  4. Niin varmasti. Itsellä ei ole moisia kokemuksia, kun ei missään asuttu niin kauaa..
    Kirjoitin jo alle 10-vuotiaana tarinoita kaveriporukan seikkailuista. Mahdollisia maailmoja:)

    VastaaPoista
  5. Amerikkalaisten emigranttien kirjoissa tätä teemaa on pohdittu loputtomiin. Muutto on luova tila, josta käsin kaikki näyttää erilaiselta. Siksikö sitä on kuvattu kirjallisuudessa niin paljon?

    Ajattelen, että muutot jäävät ihmiseen. Se hetki, kun seisoo asemalla, laukku vieressään. Juurettomuudessa on samanaikaisesti suurta vapautta ja kaipausta. Syvää ikävää.

    VastaaPoista
  6. Niin se on. Ja kotiseutu näyttää toiselta, kun sitä katsoo kaukaa.

    VastaaPoista

Vastakaikuja