perjantai 6. toukokuuta 2016

"Tarinalla on monta loppua, tämä on onnellinen"


Runokokoelmani Tässä on valo (2009) jäljellä olevat kappaleet ovat menossa tänä keväänä makuloitaviksi. Kovin isoa määrää niitä ei silppuriin jäänyt, kun ostin kirjoja vielä itsekin. Laittakaa viestiä, jos haluatte ostaa, myyn viidellä eurolla.

Olin pari viikkoa sitten ystäväni Inkalan Jounin syntymäpäiväjuhlissa Siltalassa. Olen tuntenut Jounin 22 vuotta. Kotiin kävellessä annoin menneitten aallota päässä: opiskeluajat, jolloin tutustuin Jouniin jonain keväisenä päivänä, kun aurinko paistoi torin suunnalta päärakennuksen auditorioon, ja Jouni oli opettajani lyriikan praktikumissa. Mitä siellä luettiin? Ainakin e.e.cummingsia, W.H.Audenia, ehkä H.D:ta ja Elisabeth Bishopia, vai oliko se sittenkin Sinervon Helenan kurssilla… Jounin kanssa käveltiin Punavuoressa tai Talin niityillä ja puhuttiin kirjoittamisesta.

Ajattelin omaa kirjoittamista, selittämätöntä intohimoa runoon, Nuoren Voiman liittoa johon minut pyydettiin hallitukseen, bumerangeja kustantajilta, sanojen sisällä elämistä, sitä ompelemista ja maalaamista muistuttavaa työtä, jota sanojen kanssa tein, opiskelun ja erinäisten palkka- ja vapaaehtoisduunien ohessa, vuosia, vuosia. Keräsin materiaalia muistikirjoihin, kirjoitin ja kirjoitin, runo maistui tuoreelta, se oli vettä ja ilmaa ja multaa. Ajattelin J.H.Erkon kilpailussa sijoittumista ja Postia Saturnukseen -kokoelman julkaisemista WSOY:lla vuonna 1998. Muistikuvissa on melkein aina kevät: on hullun kirkas aamu ja pilviä ei näy, kaupungin kadut ovat kuivat ja kävelen Hiltusen antikvariaattiin, jonka uutuushyllystä löytyy joka kerta jokin etsimäni kokoelma. Kysyn hinnasta, ja Hiltunen sanoo: "Sinulle kymmenen markkaa."

Kuulostipa keveältä. Oikeasti 90-luku oli monella tavalla vaikeaa aikaa minulle. Runo oli kuitenkin jotenkin ainoa toivo, silloinkin. 

Ensimmäinen kustannustoimittajani oli Eila Kostamo. WSOY:lla otettiin runoilija lämpimästi vastaan: Katri Wanner kutsui kahville, Touko Siltala veti mukaan keskusteluihin kustantamon tilaisuuksissa. Kostamon jälkeen kustannustoimittajaksi tuli Piritta Maavuori, joka sai aikaan jopa televisiomainoksen kirjoille: Yhtä juhlaa -kokoelma myikin kolmanteen painokseen ja poiki esiintymisiä ympäri Suomea.


Parin luottamustehtävän ansiosta olen lukenut nyt suht paljon uusia runoja. Tunnen myös vielä julkaisemattomia runoilijoita, annan palautetta kässäreistä. Mietin usein nuorten, aloittavien runoilijoiden tilannetta tässä ajassa.

Runojen julkaiseminen siirtyy yhä enemmän pieniin kustantamoihin. Toivottavasti niissä osataan tukea tekstien kanssa, toivottavasti runoille löytyy myös näkyvyyttä. Kun perustimme Vilja-Tuulian kanssa Jano-lehden, meillä ei ollut resursseja runokritiikin julkaisemiseen. Mutta esimerkiksi Tuli&Savu –lehden arvostelut ilmestyvät myös netissä, ja pienlehti pystyy nostamaan esille paljon sellaista, mikä jää valtamediassa katveeseen.

Runoilijat muodostavat myös omia ryhmiään, niissä voi versoa tuoretta hyvää, vaikka ryhmäkuntaisuudessa on vaaransa. Ryhmästä tulee helposti suoja. Taide on pohjimmiltaan yksilölaji (joo, tajusin sen selvästi, kun kirjoitin romaanin yhdessä toisen kirjailijan kanssa).

Kun olen kirjoittanut kauan, olen nähnyt aaltoliikkeen siinä, miten jotkut ilmiöt nousevat, painuvat, uutta tulee taas, sitä tulee aina. Nyt runo keskustelee draaman ja esittämisen kanssa, kun lavarunouden suosio kasvaa. On kiinnostavaa nähdä, mitä tästä yhteistyöstä syntyy.

Tässä teille aamiaisestani pari palaa. Kahvia, vettä, vehnänorasta, sanoja:



“Tarinalla on monta loppua, tämä on onnellinen

valkoiset miniatyyrihevoset leijuvat pihan yllä.

Hyvä alkaa huomaamatta, piilossa alkaa. Rannassa lasken paperiveneen
veteen, jälkeenpäin muistan käsieni tarkat liikkeet.”

(Kristiina Wallin: Valon paino, Tammi 2016)


 *



“talviaamuna talo kalpenee
            lukot naksuvat kengät menevät pois


                        ontto savulastu hiipii ylös.


            välitilan haju

                                    suojakeli”



(Auli Särkiö: Ruohosinfonia, Poesiavihkot 2016)


(Kuvat: 
Lentävän kirjan on tehnyt valokuvaaja Jyrki Nisonen, kirja on lentänyt työhuoneessani jo monta vuotta. Tässä on valo -kirjan kansikuvan on tehnyt ihana Kirsikka Mänty.) 

6 kommenttia:

  1. Tämä on jotenkin ihana, toiveikas kirjoitus. Ja se, että ainoa toivo on toisinaan runo! Siitä lukisi enemmänkin.

    Tuosta kirjoittamastasi tulevat mieleen runonlaulajat, joille laulu on "osa".

    VastaaPoista
  2. Kiitos, lämmitti! Täytyypä kirjoittaa jossain vaiheessa enemmän runon antamasta toivosta. Tulee mieleen Hannele Koivunen, jonka kirjat Madonna ja huora & Hiljainen tieto olivat tärkeitä minulle noihin samoihin aikoihin, joita tässä tekstissä kuvaan. Kuuntelin silloin Koivusen esitelmää Porthaniassa, hän kertoi, että piti vaikeina aikoina mukanaan lapuille kirjoitettuja runoja. Niitä hän otti aina välistä esille ja luki, sai voimaa.

    VastaaPoista
  3. haluaisin ostaa yhden kappaleen kokoelmaasi!

    VastaaPoista
  4. Kiva! Laita viestiä & osoitteesi sähköpostiin: johanna.venho@saunalahti.fi, postitan kokoelman mieluusti.

    VastaaPoista
  5. Hei Johanna! Haluaisin ostaa yhden kappaleen kirjaasi.

    VastaaPoista
  6. Hei, lähetän mielelläni - kuten yllä, lähetä osoite, niin laitan kirjan postiin.

    VastaaPoista

Vastakaikuja