perjantai 19. elokuuta 2016



Kaksi osaa sarjasta
tulevasta runokokoelmasta Peiliovi 

Kymmenen metriä sekunnissa
omistettu vaarille (1914-2009)


1.

“Me ihmiset elämme syvän ilmameren pohjalla”, hän kirjoittaa oppikirjaan. Tiheät hiljaiset lauseet. Taivas on auki ja näkee. “Jokainen ilmakerros puristaa kokoon sen alapuolella olevia ilmakerroksia.”  Hän avaa oven ja kävelee, viis varttia päivässä koko ikänsä, 94-vuotiaaksi, rintamamiestalot, takapihaperunamaat, hilseilevät ikkunanpielet, huopakatot, metsätie, polun iljanteet, hän kävelee rajojen yli, kaikelle voi jotain tehdä, pitkän miehen varjo huojuu edellä kun aurinko käy viisareineen takaa. Viis varttia joka päivä tuuli liikkuu, sivaltaa vaikenemalla, lähettää kuoria, postimerkkikuvissa Itämeren murtovesiallas, sen pieniksi jäävät simpukat, kesä ja vene keskellä paahteista selkää, taivaan valo käy pinnan läpi siihen mikä ei näy.

(---)

6.

Kylmän rintaman jäljessä etenevä ilma tunkeutuu kiilan tavoin lämpimän ilman alle ja kohottaa sitä ylöspäin. Tämä kohoaminen on sitä voimakkaampaa, mitä nopeammin kylmä rintama etenee ja mitä suurempi sen kaltevuus on.  Hiljalleen lunta sataa lampun kehässä, sataa kirjoituskoneen ylle kumartuneeseen niskaan, suuria hiutaleita, sataa pöydälle, tuuli on hellä, kieputtaa hiutaleita, pyörittää rakastetun hiuksia, tietää mitä on tulossa, lunta sataa lisää, se peittää hyllyllisen postimerkkikansioita, hammastukset, leimat, ulkomaan konferensseista kerätyt merkit, se peittää muistiinpanot, valokuvat, lapsuudenmuistot, matkapäiväkirjat, aamuöiden ajatukset, virret, kirkkomatkat, kahvikupilliset, kesät metsätöissä, työvaatteet naulassa. On liian myöhäistä. On satanut lunta jo pitkään. Kun olin lapsi, kurotin sinua kohti. Aika on säröjä sydämessä, päivä murtuu, en voi enää auttaa. On myöhä. Kun olin lapsi. Käännyit pois. Taivas oli pilvetön, polku ovelta kaivolle auki, polkua reunusti apila, lupiini, päivänkakkara. Katsoit kukkia pitkään, siitä tiesin.

5 kommenttia:

Vastakaikuja