torstai 18. elokuuta 2016

Yhtä juhlaa

Tini Sauvon kruunupää-otus Galleria Laterna Magican uumenissa

Jouduin antologiaa varten käymään läpi vanhempia runojani. Se teki hyvää, koska työn alla on proosaa. Lajirajat: tärkeitä vain kirjastoluokituksen, kirjakauppojen kannalta. Runo ja proosa limittyvät halukkaasti monissa teksteissä.

Julkaisen huvikseni edellisen postauksen jatkoksi muutaman runon kymmenen vuoden takaisesta Yhtä juhlaa -kokoelmasta.

Saan siitä kirjasta yhä palautetta. Siihen hain kansanrunojen rehevyyttä, uhma tuli itsestään, jostain syvästä kohtaa. Ja heti uhman kannoilla nauru.

Ruumis ja ajatukset. Niitä en erota. Ihminen on yksi. Ja iso.




(loitsut)

1.

Loitsut tulevat
tänne asti,
läpi teräksen ja lasin,
yli valtaväylien,
metroasemien muurahaisluolien,
halki tienposkiryteikköjen,
maanalusreittejä, linnunteitä,
varkain lumeen tallottuja polkuja,
nostavat päätään talon nurkalla
missä sammal on kulunut kivestä
saappaanpohjan alla
missä taivas putosi niskaani
marraskuun sumussa kun avasin kirjeen,
missä koivunoksat ratkovat aukkoja hämärään,
pihlajanmarjat valaisevat,
oravat, nälkäiset rotat käyvät takkiin kiinni
ja olen yksin kaikkea vastassa

            nostavat päätään
            ja tartun kiinni paljain kourin,
            puristan kidukset auki ja luen suomuista
tienristeyksen
jossa tulit vastaan ja katsoit minua kuin tahraa,
sylkäisit, hankasit peukalolla
ja minä pudotin viitan ja soljet
keskelle Erottajaa
tästä on jatkettava yksin,
sinä näytit jo kääpiön kokoiselta,
ja kun niin paljaana kuljin kadun poikki
loitsut kahahtivat kuin mustat linnut
olkapäilleni, öiset hiukset
peittivät laikukkaan ihon, läpikuultavat luut,
nälästä kuopalle painuneen vatsan;

harva näkee naamion taakse,
valitse naamiosi,
valitse kaikkein kauimmainen,
se mikä sinua eniten suojaa,
sydäntäsi, omintasi

näillä seuduin ei liiku ihmisiä,
taloa ympäröi umpimetsä,
kukaan ei katso tätä näytelmää,
siksi loitsut tulevat tänne asti
ja yksi kerrallaan
rusautan niiltä niskat poikki
paljaaksi astuttua kiveä vasten.


2.

Vuosi vuoden jälkeen
homeisissa taloissa
hiiriä rapisevan katon alla
kerään myrkkysieniä mekonhelmaan,
raavin seinistä rappausta suuhun.
Päivä päivän jälkeen
teen arjesta sakean liemen,
niin väkevän, ettet voi sitä itkemättä niellä.

Hirtetty mies ja Ylipapitar,
toinen tanssiinsa kuollut,
toinen valon ja varjon välissä vaiti.
Kun kortit kerättiin ja puhallettiin kynttilä,
oli lakanoissa hikisiä lonkeroita,
kurottuvia, alttiita.
Tähän on tultu: katson peilistä
paljaat kasvot,
kuka heittää ensimmäisen kiven.

Ennen koetin pysyä hengissä joka päivä.
Tänään tulen talon nurkalle
hämärän huopa harteilla,
puut ovat tummemmat kuin taivas,
varis liikahtamatta katonharjalla,
lapset nukkuvat karstattua unta,
mies kuin kupari hengittää
kuumasti ja syvään.
Jätän heidät nukkumaan,
en näytä matojen kirjoitusta
kovassa mullassa kiven alla,
en mustan linnun silmiä kun ne
kääntyvät minuun ja katsovat läpi
kuin tyhjää vain
kuin tyhjää vain
kerään kaiken talteen

sirotan tuhkan tuuleen
ja syön loput, jauhan
palamaton luu hampaissa kirskuen.


3.

Ja kun aamu valuu sisään verhonraosta,
olen jo hereillä,
kahvinkeitin korahtelee, puuro hautuu,
jos jotain mustaa on kynsieni alla,
se likoaa tiskiveteen,
todellisuutta kestää aikansa,
minä sen maalaan tuoreelle kankaalle,
keltaista ja valoa, lapsentukan pellavaa
saippuaa, maitoa, sileitä kämmeniä
ja kaiken yli huuhtovan aallon
kylpyvettä vain,
kylpyvettä vain.

Äiti, pihalla on käynyt joku,
sanoo vanhin veljeksistä,
joku on jättänyt mustia sulkia tänne,
sanoo keskimmäinen veli,
äiti äiti, joku on tehnyt tänne pesän
kuolleista oksista
kuusenhankaan,
sanoo nuorimmainen veli
ja varjo käy hänen hiustensa läpi.

Lauletaan pojat, lauletaan vielä,
minulla on teille väkevä keitto,
tulinen keitto, sen saatte
kun näette ulos ikkunasta omin voimin,
ja luette lumeen varkain tallotut polut,
maanalusreitit, linnuntien,
metroasemien muurahaisluolat,
tienposkiryteiköt ja valtaväylät,
lasin ja teräksen, näette
mikä talon nurkalla päätään nostaa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Vastakaikuja