torstai 3. marraskuuta 2016

Tässä kohtaa


Kansallisarkistosta lähtiessä kävelen kierroksen Krunikassa.

Paikka tallettaa aikaa, Krunaan on säilötty opiskeluvuosiani. Asuin siellä ysärillä kahdeksan vuotta, kahdessa eri kämpässä, pitkään yksin. Olin vapaa, oli levottomia, matkustavaisia työleirivuosia. Ja niitä, joina istuin kirjastossa, kirjoitin ja luin, opiskelin, kävelin myöhään illalla kivikatuja pitkin yksiöön nukkumaan. Kirjoitin,  en halunnut muuta kuin kirjoittaa. Siihen kiertyi kaikki ja se muutti kaiken.

En saa kiinni nuorta itseäni. Vaikka liukastelen samoilla kaduilla, ohi Säätytalon, Vironkatua pitkin Mariankadulle, yli Meritullinkadun, Pohjoisrantaan, meren ääreen.

Mutta kadunmutkassa tunnistan tytön, joka kiirehtii ohi. Vaistomaisesti ymmärrän, heti. Muistan millaista se oli, näen palelun, liian ohutpohjaiset kengät, silmien kömpelöt rajaukset. Haluaisin sanoa jotain, se on mahdotonta. Toinen ei tajuaisi. Ei haluaisi kuunnella.

Isoimmat totuudet ovat kuluneita, tämäkin: jokaisen pitää täyttää reppunsa itse. Ottaa itse kivi pois kengästä. Hukata avaimet ja etsiskellä niitä liukkailla kaduilla.


Niin minunkin piti. Voin lukea näitä vanhoja kirjeitä vasta nyt, kun olen omin jaloin tullut tähän kohtaan.

Kirjeet ovat olleet täällä koko ajan. Silloinkin, kun asuin lähellä, ne uinuivat täällä. Pian sata vuotta vanhat kirjeet, pehmeä paperi, mustekynäkäsiala.

Silloin minulla oli nopeat jalat. Kevyet kengät. En olisi ymmärtänyt huolta, jota kirjeet ovat täynnä. Pelkoa. Rivien väliin kätkeytyvää rakkautta.  

Nyt hengittelen sitä. Tässä on hyvä.
Käännän uutta sivua. Edellisen olen kirjoittanut täyteen.

Tähän postaukseen taitaa sopia tämä laulu. Tätä kuuntelin paljon Krunikkaa aikaisemmin, 80-luvulla, äidin LP-levyltä. Jyrki Siukosen sanat! "Kun ei pelkää itseään, ei pelkää myöskään elää elämää." 

(Vielä pitäisi kai kuulla tämä duettona Tavi & Anna Puu? En lakkaa ajattelemasta Vain elämää -ohjelmassa näkemääni Hectorin ja Anna Puun Palkkasoturi-duettoa. Huh, vakavuus ja ironia, 1965 ja 2016!)

4 kommenttia:

  1. Vastaukset
    1. Kiitos! Jostain syystä olen muistellut viime aikoina paljon menneitä.

      Poista
  2. Voisin selailla ihmisten käsinkirjoitettuja paperiliuskoja loputtomiin, omiani vain joskus, salaa ja varoen. Koen elämässäni ajan jonkinlaisena spiraalina, aina välillä elää jotakin tiettyä menneisyyttä, toisina aikoina toista. Tai pikemminkin kulkee sen rinnalla, tai se kulkee nykyisyyden rinnalla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tosi vahva läsnäolon tuntu on kirjeissä.

      Aika on loputtoman kiinnostava. Se muuttuu spiraalimaisemmaksi mitä vanhemmaksi elää: tietyt kohdat menneisyydestä nousevat esiin, kausittain, yhä uudestaan.

      Poista

Vastakaikuja